Elsa Saisio ja Soile Ojala. Kuva: Kari Sunnari
KOLUMNI | Maarit Saarelainen kirjoittaa elämästä, kuolemasta ja taiteesta Tampereen Työväen Teatterin Fridan innoittamana.
”Elämisen vapaus syntyy siitä, kun tajuaa ettei ole mitään menetettävää.”
Kuoleman edessä minua on aina ärsyttänyt sanonta ”kärsimys kirkastaa”. Voin sanoa, että ei se kirkasta. Joskus vain matto lähtee alta. Sen kirkastumisen joutuu etsimään itse. Itse joutuu myös tekemään töitä sen eteen, ettei kantaisi kaunaa, eikä haksahtaisi katkeroitumisen syntiin.
Toinen hokema, joka saa verenpaineen nousemaan on ”Kyllä elämä kantaa”. Mielestäni on vastuunpakoilua ajatella, että olisi joku abstrakti ”elämä”, joka kantaisi ketään tai mitään minnekään. Ei se kanna. Ihan itse joutuu taapertamaan tätä elämän polkua.
Kiinnostavaa on se, että mitkä ovat ne asiat, jotka pitävät ihmisen pinnalla silloinkin, kun sen ei pitäisi olla enää mahdollista. Mikä saa ihmisen jaksamaan, senkin jälkeen, kun kaikki on jo menetetty. Rakkaus, raivo, viha, intohimo, sisäinen palo, huumorintaju?
Mietin onko osa meistä elollisista ihmisistä saanut jonkin sinnikkyysgeenin, jolla matkataan viimeiseen hengenvetoon saakka. Entä onko se jumalten lahja, että jotkut meistä voivat nähdä ”Fata Morganan”, vedestä nousevat kelluvat saaret. Mistä tulee kyky päästä tavallisuuden ohi toiseen maailmaan tai taito keskustella edeltä tuonilmaisiin menneiden kanssa?
* *
”Taide voi olla kanava, jonka avulla pysyy elossa”, sanoo käsikirjoittaja ja ohjaaja Anne Rautiainen Tampereen Työväen Teatterissa 18.1.2024 ensi-iltansa saaneen näytelmän Frida käsiohjelmassa.
Meksikolaisen taiteilijan, taidemaalari Frida Kahlon (1907–1954) myrskyisä ja väkevä elämän aikajana sotkee kaikki todennäköisyyslaskelmat siitä miten elämästä selviää hengissä. Hän jää eloon hengenvaarallisen onnettomuuden jälkeen, vaikka ei pitäisi. Onnettomuudekseen hän myös rakastuu intohimoisesti Diegoon, patologisesti uskottomaan mieheen.
Frida makaa suurimman osan elämästään sängyssä, raajarikkona. Hän joutuu päivästä toiseen katsomaan itseään peilin kautta. Hän ei pääse omaa kuvaansa pakoon, vaan joutuu kohtamaan sekä fyysisen minänsä että ajatuksensa. Hän näkee itsensä ulkopuolelta, sisäpuolelta, ylhäältä ja alhaalta. Frida maalaa lähes 200 teokseensa sen kaiken mitä tuntee ja mitä aistii. Se pitää hänet hengissä.
Anne Rautiainen teki Fridan Kuopion kaupunginteatteriin kahdeksan vuotta sitten ja kertoo: ”Teosta täytyy muuttaa, koska aika ja ajattelu ovat muuttuneet, myös koska itse olen toinen ihmisenä ja taiteilijana.”
Vertailin monta päivää Kuopion ja Tampereen esityksiä ja mietin, kumpi on parempi. Kunnes tajusin, että juuri muutoksen hyväksymisestä, siitä ettei vastusta elämän soljuvaa virtaa, tulee se paljon puhuttu resilienssi, kestokyky.
* *
Uskon, että aitous, uteliaisuus ja intohimo ovat vastaus hengissä pysymiseen kolhujen keskellä. Elämässä on hyvä olla aate tai usko, johon nojata, katto joka antaa suojaa, sekä tietysti vettä ja leipää.
On yleisesti tiedossa oleva tosiasia, että me kaikki kuolemme.
Elämisen vapaus syntyy siitä, kun tajuaa ettei ole mitään menetettävää. Kannattaa elää tämä elämä kuin viimeistä päivää. Ja jos uskoo uudelleensyntymiseen, niin silloinhan meillä vasta bileet alkaa.
Hasta siembre! Gracias a la vida!
Maarit Saarelainen
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Kirja kerrallaan kohti jalkapalloyhteiskuntaa
KOLUMNI | Olli Sotamaa arvioi uuden sarjakauden kynnyksellä suomalaisen jalkapallokulttuurin kypsyyttä ja jakaa vinkkinsä parhaista suomenkielisistä jalkapallokirjoista.
Teatteri on leikkiä ja totta – Leea Klemola naurattaa ja viihdyttää vakavilla ja kipeillä asioilla
ESSEE | Ulla-Maija Svärd kirjoittaa Leea Klemolan näytelmien herättämistä ajatuksista ja siitä, ettei teatteritaiteen tarkoitus oli pitää arkea loitolla vaan tuoda siihen sisältöä.
Pyhän pihlajan varjot runoudessa – karjalaisen kulttuurin jättämät jäljet suomalaiseen lyriikkaan
RUNOUS | Karjalan kielen ja kulttuurin kaiut näkyvät suomenkielisessä modernissa ja nykyrunoudessa. Kieli on kulttuurin ytimessä, se heijastelee ajattelun universumia, ja siksi juuri lyriikka on mitä parhain näkymä karjalaisuuteen.
M.A. Castrénin wau: Suomen kielen aikakausi tieteen kielenä saattaa jäädä reilun sadan vuoden mittaiseksi
KOLUMNI | Autonomian ajan kielentutkijat työskentelivät itseään säästämättä kohottaakseen suomen laaja-alaisten sivistyskielten joukkoon.