Elina (Ella Mettänen) ja Akseli (Verneri Lilja). Kuva: Katri Dahlström
KOLUMNI | Maarit Saarelainen kirjoittaa Tampereen Pyynikin kesäteatterissa ensi-iltansa saaneen Täällä Pohjantähden alla -näytelmän herättämistä ajatuksista.
”Meidän tulee kunnioittaa jokaista yhteisömme jäsentä yhtä arvokkaana ja tärkeänä.”
”Alussa oli suo, kuokka – ja Jussi”
Tunnistitko?
Kyllä. Olet oikeassa.
Näin alkaa Väinö Linnan ikoninen klassikkotrilogia Täällä Pohjantähden alla. Teksti sai Sami Keski-Vähälän kristallinkirkkaasti dramatisoiman ja Antti Mikkolan väkevästi ohjaaman ensi-iltansa Pyynikin kesäteatterissa 9.6.2023.
Linnan fiktiivinen teksti on piirtynyt niin vahvasti kansakuntamme kollektiiviseen muistiin, että jokaisessa esityksen lauseessa helähtää historia. Siinä vyöryvät muistot, meidän juuremme.
Täällä Pohjantähden alla -esitys koskettaa, liikuttaa ja menee suoraan sieluun ensimmäisestä kohtauksesta alkaen. Näyttelijäensemble kantaa kiihkeää tarinaa kuin soihtua ikään.
* *
Itänaapurimme Venäjän hyökkäys Ukrainaan tuo sodan lähelle ja iholle. Kuten Pohjantähden saagassakin jokainen sodan turha uhri on jonkun lapsi, veli, sisko, isä tai äiti.
Mieleen nousevat Lauri Viidan säkeet:
”Suvimaisema:
lahdentyven, saunaranta ja vene
ja helle, männyntuoksu,
kukat, välkkyvät kalat,
lapsi, lapsia, lapset
ja vanha onnellinen kaiku:
Isä hei!”
* *
Epäoikeudenmukaisuus ja viattomien kärsimykset lietsovat tyytymättömyyttä. Katkeruus ja viha ovat huonoja kumppaneita demokraattisessa yhteiskunnassa. Vallanhimo ja empatiakyvyttömyys näkyvät myös meillä, meidän ajassamme.
Meidän tulee kunnioittaa jokaista yhteisömme jäsentä yhtä arvokkaana ja tärkeänä. Juuri nyt tarvitsemme Pohjantähden räätäli Halmeen humanismia, uskoa sivistykseen ja koulutukseen.
Me tarvitsemme tätä Pyynikin kesäteatterissa näkemäämme huikeaa draamaa muistaaksemme. Me tarvitsemme taidetta ymmärtääksemme ja saadaksemme perspektiiviä elämäämme.
Ihminen on luotu elämään, ei tappamaan.
Maarit Saarelainen
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Pehmeyden vastarinta: ”Kun pommit putoavat, kyky tuntea myötätuntoa muuttuu poliittiseksi teoksi”
KOLUMNI | Sami Sankilampi yrittää liimata kolumnissaan maailman sirpaleita yhteen Uusi Juttu kainalossa.
Maailman lyhyin novelli ja muita äärimmäisyyksiä
KOLUMNI | Pekka Henttonen kirjoittaa todellisista ja kuvitelluista kirjallisista äärimmäisyyksistä: novelleista, romaaneista, kirjoista ja kirjastoista.
Haussa ”hyviä tyyppejä” eli työelämän yksilön palvonnan lyhyt historia
KOLUMNI | Liisa Keltikangas-Järvinen suomii uudessa kirjassaan olan takaa aikamme yltiöyksilöllistä kulttuuria. ”Hänen havaintonsa 2000-luvun työelämästä on helppo tunnistaa”, Jari Paavonheimo kirjoittaa.
Sitkeys on rukiisen leivän hapanjuuri – ajatuksia Tampereen Työväen Teatterin Väylästä
KOLUMNI | ”On vain pakko ajatella ja uskoa siihen, että jaksaa vielä hetken, ja vielä toisen hetken”, Maarit Saarelainen kirjoittaa.