Hikoilun lumo – eli miksi juoksen tänäänkin

Kuva: Wiki Commons

Tällä aktillani on alku ja loppu. Sillä on ääriviivat ja tarkoitus ja olen siinä ihanasti, yksin.

* *

Häviän tullakseni oikeasti esiin. Puristun kasaan ja ääriviivani piirtyvät tarkasti, erottaudun muusta, mutta samalla olen maisemassa. Olen enemmän läsnä joka hetkessä, joka ainoassa ja samalla oudosti unohtanut itseni täysin. – Sitä on onni ja juoksu.

Kaikki on selvempää, yksinkertaisempaa. Aivan kuin olisi saunonut tai saanut osakseen hellyyttä ja silti vielä enemmän. Jotenkin täysin tyhjä tila, tyytyväisyys ja rauha, olemassaolon tyyneys yhtäkkisesti, itsestään selvänä. Levottomuus ja huoli, poissa molemmat. 

* *

Kerroksellisuus kuvaa tilaani, jossa olen juoksevan kuoreni kyydissä. Katson maisemaa, mutta en keskity mihinkään, koska kaikki lipuu ohi, hetkessä. Siinä on elämä pienoiskoossa. Senkin on annettava mennä.

Juostessani ikään kuin lepään, mutta olen äärimmäisen valpas. Sateen jälkeen puiden juuret ovat liukkaat ja paikoin niitä on tiheässä. Askeleelleni jää vaivoin tilaa. 

Myös hämärä, melkein pimeä metsä houkuttaa. Kaukaa siilautuvat valot tekevät etenemisestäni juuri ja juuri mahdollista. – Ajoratojen neuroottisen varovainen ylittäminen luurit korvissa.

Kaatumisen vaara vilahtaa välillä. Voisi käydä pahasti. Jäisellä polulla voisi liukastua, lyödä päänsä, tippua jyrkkää mäkeä kivikkoon. Sekin mahdollisuus oudosti viehättää, luoja varjele! – Sitä ei voi jäädä miettimään, on mentävä eteenpäin, on mentävä.

* *

Tapahtuu tarpeeksi, kokoajan ja useammalla tasolla. Se saa levottoman pääni hekumoimaan ja samalla kuitenkin rauhoittumaan. Hengitän itseäni eteenpäin. 

Juoksun rytmi, erilaiset alustat, reitin äkillinen muuttaminen, välähdykset takapihoilta ja vanhojen talojen porttikongeista. Aavistus tuulenvirettä hiessä kylpevällä iholla. Henki kulkee, minä kuljen.

Ihmisiä matkalla veneelle, lapset ja eväät. Uimapaikan äänet, joku grillaa makkaraa, koira haukkuu. Hitaasti etenevä sauvakävelijä. Kaikki nuo toiset elämät.

Sukeltaminen viileältä tuntuvaan metsään polttavassa helteessä. Tuoksut, valo ja varjo, horisontti ja pilvien muodostelmat. 

Välähtävät muistikuvat lapsuudesta, tai yksittäisestä hetkestä ehkä vuonna 1996. Mihinkään niistä en kuitenkaan tartu. 

Pysähtymättömyys pysähtyy minuun, automatisoitunut askel kuljettaa eteenpäin. Aivan kuin olisin vain kyydissä.

* *

Musiikki on aina kuulunut minun juoksuuni. Se vie huomion ajoittaisesta ponnistelusta (kivusta) ja viimeistelee helppouden harhan. Luo tunnelmia ja muokkaa mielialaa yhdessä vaihtuvan ympäristön kanssa. Antaa voimaa ja mahdollistaa juoksuni, sulkee ylimääräisen pois. 

Tänä kesänä olen myös oppinut kuuntelemaan äänikirjoja juostessani. Kuvittelin, että kirja ei voisi toimittaa musiikin virkaa. Kuinka väärässä olinkaan. – Uusi ulottuvuus on auennut. 

Äänikirjan tarina kaatuu minuun, se polveilee kuin juoksu ja yhdessä ne luovat tilan, jossa minä en tee oikeastaan mitään. Olemiseni on kirkas, selkeä ja rauhallinen.

Juoksu ja kirja mahdollistavat toisensa. Äänikirja ilman juoksua olisi levoton, jotenkin torso, jopa älytön, juoksu ilman kirjaa helposti rauhaton.

Olen myös aina sanonut, että en halua kuunnella huohotusta, ainakaan omaani. Musiikilla tai tätä nykyä jopa useammin kirjalla myös huijaan itseni juoksuun, koska sen aloittaminen voi ajoittain olla järjettömän vaikeaa. 

Este on korvien välissä ja se yleensä poistuu ensimmäisten minuuttien aikana, joina kroppa hiljalleen hyväksyy, että jaaha, tämä on taas tätä. Tällöin myös pää solahtaa oikeaan moodiin ja kaikki alkaa ikään kuin alusta, jälleen kerran.

VIDEO: Forrest Gump näyttää, kuinka lähdetään lenkille.

* *

Tällä aktillani on alku ja loppu. Sillä on ääriviivat ja tarkoitus ja olen siinä ihanasti, yksin.

Se menee eteenpäin, tuntuu suorastaan vyöryvän, teen minä mitä tahansa ja juuri se saa aikaan kumman rauhan tunteen. – Olen ikään kuin sivussa itsestäni, mutta silti kaiken ytimessä. Kaiken takana, mutta näytän kuitenkin tietä, itselleni – tuohon suuntaan!

Juoksen unohtaakseni ja muistaakseni. Juoksen itseäni karkuun ja itseeni. Juoksen rauhallisena, juoksen voimalla. – Pystyn.

Olen Pavlovin koira, ehdollistunut. Palkinto on tulossa, mutta se on myös aktissa itsessään, ripoteltuna matkan varrelle.

* *

Minä elän yksin. Vaikka viihdyn hyvin itseksenikin, ajoittain olen myös yksinäinen. Ei ole kumppania tai perhettä. Ystäviä ja sukulaisia toki, mutta varsinkin viimeaikoina sosiaalinen elämä on ollut hyvin satunnaista. 

Yksin olemisen suhteen seinä tulee vastaan aina jotenkin yllättäen. Kun suhteettomat ja osin epätoivoisetkin ajatukset lisääntyvät, kun mikään ei mitään verrattuna mihinkään, juoksu auttaa, aina.

Hämmentää ajatella sitä, koska huomaan tuntevani sitä kohtaa jotain samankaltaista kuin ystävää tai vaikkapa koiraa, jonka tunnen. (Koira on ystäväni, mutta halusin mainita koiran erikseen.)

Lämmin tunne hieman rintalastasta ylöspäin. Outo ja pehmeä varmuus siitä, että tuo tunne tulee toistumaan. 

* *

Kutsun juoksun aiheuttamaan hyvänolontunnetta lenkkipöllyksi. Se on leijuva, mutta samalla vakaa, euforinen tila, jossa on päästänyt irti ihan kaikesta.

On vain tyytyväinen ja läsnä, katselee hölmistyneenä hymyillen ympärilleen. Lämmin tunne sykkii kehossa sanoen, että ei ole mitään hätää minkään suhteen, jos sitä jaksaisi kuunnella. 

Ajatus juoksee kirkkaana ja ongelmat ovat väistyneet sivummalle, saaneet toisenlaiset mittasuhteet. 

Tilaa voi kuvata hyvin myös siihen miltä toivottu tuntuva ja kokonaisvaltainen halaus tai rajumpikin syleily tuntuu. Paino ja paine tulee sinuun, puristaa kasaan ja ottaa maailman painon pois. – On helpompaa olla, olla minä ja juuri tässä ja nyt.

* *

Tutkimusten mukaan noin 85 prosentilla ihmisistä liikunta vapauttaa endorfiinia, mielihyvähormonia. Kaikille lenkkipöllyjä ei siis tule. 

Minä kuuluun siihen ryhmään, jolla ainakin omalla asteikollani vaikutukset ovat merkittävät. 

Ei siis ihme, että löydän itseni metsästä yhä uudestaan, vaikka välillä motivaatio onkin hukassa. Lenkin jälkeen asiat ovat toisin ja minä olen eri ihminen kuin lähtiessäni.

Minua ei halaa tai syleille näinä päivinä kukaan. Syleilen itse itseäni juoksemalla ja ne syleilyt ovat välillä aikamoisia. Siksi mielessä voi vilahtaa myös erään juoksukenkämerkin takavuosien tunnettu mainos-slogan.

Juoksu on varma. Juoksu on juoksu. Se olen minä ja kuitenkin samalla, jollain jopa mystisellä tavalla erillinen olemisen muoto, jopa erillinen oleva.

Tällä aktillani on alku ja loppu. Sillä on ääriviivat ja tarkoitus ja olen siinä ihanasti, yksin.

Hanna Telakoski

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua