Kenneth Branagh (Hamlet) ja Kate Winslet (Ophelia).
KOLUMNI | Shakespeare valloitti 1990-luvulla valkokankaat. Mutta mistä buumi oikein alkoi? Yksi mahdollinen vastaus löytyy näyttelijä Kenneth Branaghista.
”Branaghin ja hänen esimerkkiään seuranneiden ohjaajien elokuvat olivat täynnä brittiläisiä teatteriammattilaisia, jotka ovat sittemmin tähdittäneet lukuisia menestyselokuvia.”
”I’ll chop her into messes”, lausahtaa punkkarivampyyri Spike (James Marsters) televisiosarjassa Buffy, vampyyrintappaja.
Kyseessä ei ole sitaatti, jonka ensimmäiseksi yhdistäisi Shakespeareen. ”Kappaleiksi hänet paloittelen” (suom. Paavo Emil Cajander) ei ole lausahduksena kovinkaan henkevä tai romanttinen, eikä se ole jäänyt samalla tavalla elämään kuin ”band of brothers” tai ”brave new world”.
Juuri siksi lainaus on kuitenkin taitavaa intertekstuaalisuutta. Othellosta napattu virke sopii suoraan teineille suunnatun action-sarjan pahiksen suuhun. Se tuo Shakespearen televisioruutuun ja samalla vihjaa säettä lainanneen hahmon taustaan.
Spike (James Marsters) sarjasta Buffy, vampyyrintappaja.
* *
Buffy, vampyyrintappaja on itse asiassa täynnä viittauksia Shakespeareen, eikä se ole ainoa esimerkki 1990-luvun shakespearelaisesta populaarikulttuurista.
Vuonna 1991 arvostettu ja nykyään Netflix-sarjaksikin sovitettu sarjakuva The Sandman voitti World Fantasy Awardsin sovituksellaan Kesäyön unelmasta – ensimmäinen ja ainoa kerta, kun mikään sarjakuva on kyseisen palkinnon voittanut. Elokuvien puolella taas etenkin shakespearelaiselle romantiikalle oli kysyntää. 1990-luvulla ilmestyivät muun muassa elokuvat Rakastunut Shakespeare (1998) ja Romeo + Julia (1996) sekä liuta modernisoituja, teineille suunnattuja komedioita.
Vuosikymmenen suosituin elokuva Titanic (1997) otti Romeosta ja Juliasta vaikutteita, ja molemmat sen pääosanäyttelijät olivat aiemmin esiintyneet elokuvasovituksissa Shakespearen näytelmistä. Aikansa suosituin animaatio Leijonakuningas (1994) taas perustui Hamletiin, sen jatko-osa Romeoon ja Juliaan, ja kolmannenkin osan voi nähdä sovituksena Hamletin sivuhahmoista kertovasta näytelmästä Haukat ja haikarat (paremmin tunnettu alkuperäisnimellään Rosencrantz and Guildenstern Are Dead) – josta niin ikään ilmestyi 1990-luvulla elokuva.
Viittausten runsautta selittänee, että Shakespeare on yleinen opiskeluaihe ja esikuva englanninkielisten kirjoittajien ja näyttelijöiden maailmassa. Syy Shakespeare-elokuvien suosiolle juuri ysärillä taas lienee siinä, kuinka kilpailevat elokuvayhtiöt trendejä seuratessaan matkivat toisiaan kaupallisen menestyksen toivossa.
Leijonakuningas. Kuva: Disney
* *
Mutta mistä 90-luvun Shakespeare-buumi alkoi?
Yksi mahdollinen vastaus löytyy näyttelijä Kenneth Branaghista.
Branagh saattaa olla suomalaisille parhaiten tuttu Harry Potter -elokuvien Gilderoy Lockhartina, tai tuoreemmin Niels Bohrin roolista Oppenheimerissa (2023). Hänen päätyökseen voitaneen kuitenkin lukea hänen ohjaamansa Shakespeare-elokuvat.
Näistä ensimmäinen oli arvostettu, vuonna 1989 ilmestynyt Henry V. 1990-luvulla seurasivat Paljon melua tyhjästä (1993) ja Hamlet (1996), jotka sovittivat Bardin näytelmät kaikessa kaunokielisyydessään vaivattomasti valkokankaalle. Branaghin ja hänen esimerkkiään seuranneiden ohjaajien elokuvat olivat täynnä brittiläisiä teatteriammattilaisia, jotka ovat sittemmin tähdittäneet lukuisia menestyselokuvia. Kuten niitä Harry Pottereita.
Branaghin elokuvat ovatkin edelleen erinomainen tapa tutustua Shakespearen näytelmiin ja niiden kieleen. Kaunopuheisuuden ja kielellä leikittelyn vuoksi suositeltavaa kuitenkin on, että katsojalle on juoni edes jollakin tapaa ennalta tuttu.
Esimerkiksi Leijonakuninkaasta.
Topi Lepojärvi
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Eteläpohjalaiselta Saku Taittoselta sujuvat porilaismurre ja Neumannin lavaelkeet Dingo-elokuvassa Levoton Tuhkimo
ELOKUVA | Dingosta kertova Levoton Tuhkimo saa pohtimaan toden ja keksityn suhdetta. Yksi Mari Rantasilan elokuvan tärkeistä teemoista on nähdyksi tulemisen ja hyväksynnän tarve.
Conclave-elokuva tuo esiin, miten uuden paavin valintaa juonitellaan Vatikaanin suljettujen ovien takana
ELOKUVA | Jos Conclave on jotakin, niin visuaalista herkkua askeettisuuteen tottuneille pohjoismaalaisille, sikäli paljon siinä korostuvat katolisen kirkon suosima prameus ja väriloisto.
Italialaisen naisen elämää sodan jälkeen hellan ja nyrkin välissä – arviossa Ainahan on huominen
ELOKUVA | Paola Cortellesin esikoisohjaus oli Italian vuoden 2023 katsotuin elokuva. Eletään toisen maailmansodan jälkeistä aikaa Roomassa.
Vaimo jättää miehensä menemällä katkaisuhoitoon – arviossa Isäni Goodrich
ELOKUVA | Hallie Meyers-Shyerin elokuvassa perhe on paras ja pahin. Michael Keaton esittää yksin jäävää isää, jolla on niin aikuisia kuin pieniäkin lapsia kahdesta avioliitosta.
