Asiantuntijuus ja luottamus ovat peruskiviä, joiden puute suistaa yhteiskunnan kaaokseen ja anarkiaan

Michael Ancher: Art Critics (1906). Kuva: Wiki Commons

Euroviisuäänestystä seuranneesta asiantuntijakritiikistä kirjoittamani kolumni on herättänyt paljon polemiikkia. Mikko Lambergin kirjoittama vastine julkaistiin Kulttuuritoimituksessa 20.5.

Kolumnini ydin oli se, että jos asiantuntijamielipiteellä ei ole mitään väliä, silloin Donald Trumpin horinat, kaikenkarvaiset salaliittoteoriat sekä musta tuntuu -heitot ovat asiantuntijoiden mielipiteiden kanssa samanarvoista sisältöä. Esimerkiksi Vasemmistoliiton eduskuntaryhmän puheenjohtaja Jussi Saramo twiittasi Euroviisujen jälkeen näin:

”Eurooppa muistaa näistä kisoista iloa tuoneen Käärijän ja ajatuksia herättäneen Mama ŠČ:n. Isolla rahalla tuotettu geneerinen voittaja toimi ’ammattilaisille’.”

Saramo on sulkenut ammattilaiset lainausmerkkeihin. Jos emme voi luottaa ammattilaisiin, niin kehen sitten? Yhteiskunta, jossa kansalaiset ovat itse joka asian ammattilaisia, on anarkia.

* *

Ihmiskunnan menestys on rakennettu tiedonvälitykselle. Alkuihminen oppi kommunikoimaan lajitovereidensa kanssa ja kykeni nimeämään asioita. Sittemmin ihmisten kommunikointi on laajentunut planeetanlaajuiseksi, ja viestit kiitävät toiselle puolelle maapalloa välittömästi.

Tiedonvälityksen peruskivi on se, että asiantuntijan tietoon voi luottaa. Alkuihmisen näkökulmasta asiantuntija voisi olla naapuriheimoa tarkkailemaan lähetetty tiedustelija tai uusia kasveja löytänyt parantaja. Heimon täytyy voida luottaa heidän tietoihinsa. Luottamuksen katoaminen johtaisi kaaokseen.

Mikko Lamberg nostaa vastineessaan esiin Euroviisujen voittajaäänestyksen ongelmia, jotka pätevät yleisestikin asiantuntijuuteen, ja muistuttaa, että asiantuntijan mielipiteeseen saattavat vaikuttaa vaikkapa raha tai oman aseman pönkittäminen. Lähetetty tiedustelija saattaakin olla kaksoisagentti ja parantaja voi olla myrkyttäjä. Heimolle moinen olisi tuhoisaa.

Lamberg tekee myös toisen oivallisen huomion: ”Juuri kriitikon, (taide)vallan vahtikoiran, tulisi käsittää, että eliitin perusteltu kritiikki on taiteen tasavertaisuuden ja kritiikin itsensä kannalta tervettä.”

Juurikin näin, ja paino nimenomaan sanalla perusteltu. Euroviisujen tapauksessa asiantuntijakritiikin perustelut jäivät sivustahuutelun tasolle. Kuinka moni kommentoijista ja niistä, jotka syyttivät tuomareita maanpetturuudesta, edes tiesivät keitä Suomen raadissa istui, muiden maiden raadeista puhumattakaan?

* *

”Kriitikot, tuottajat ja taiteilijat omistavat saman kulttuuripääoman ja luuhaavat samassa ahtaassa karsinassa. Se johtaa tilanteeseen, jossa kriitikko voi puolustaa status quoa ja kulttuurieliittiä kansaa vastaan, koska asemoi itsensä mieluummin eliittiin kuin yleisöön”, Lamberg kirjoittaa.

On putkinäköistä asemoida kriitikko joko kansaan tai kulttuurieliittiin, ja otan tästä syyn omille niskoilleni. Provosoiva kolumnini taisi saada monenkin ajattelemaan, että kansan (eli yleisön) ja kulttuurieliitin voisi erottaa toisistaan. Haluan kääntää tämän ajatuksen toisinpäin.

Kansa luo oman kulttuurinsa. Toisin kuin eräskin puolueen puheenjohtaja väittää, kulttuuri ei ole luksuspalvelu. Se ei ole palvelu ollenkaan, vaan kulttuuri on läsnä joka puolella, ja me kaikki muovaamme sitä.

Kulttuuri on kyllä mielikuvien tasolla jakautunut korkeaan ja viihteelliseen (ja muutamaan alakategoriaan), vaikka oman kokemukseni mukaan pieruhuumoria löytyy aivan kaikista kerroksista.

Yhtä lailla putkinäköistä olisi väittää kansaa yhtenäiseksi massaksi. Asiantuntijan täytyy aina tiedostaa, että kansalaisten joukossa joku muu todennäköisesti tietää häntä itseään paremmin. Se ei silti mitätöi asiantuntijan ja hänet tehtävään valinneen tahon arvovaltaa.

* *

Lamberg kirjoittaa: ”Kritiikin on keskusteltava lukijoiden kanssa ja ymmärrettävä heitä.” Olen samoilla linjoilla, ellei keskustelu tarkoita samaa mieltä olemista, eikä ymmärtäminen miellyttämistä. Kriitikon – aivan kuten taiteilijankin – kuuluu joskus ravistella yleisöään, jotta saisi arvostelun kohteeseen uuden näkökulman. Kriitikko (tai kolumnisti) voi provosoida, ja käyttää eri tyylilajeja – kuten huumoria, tai jopa satiiria – saadakseen sanomansa paremmin perille.

Bloggarit ja influensserit miellyttävät yleisöään, mutta kriitikon ei tarvitse tarjota sellaista sisältöä mitä yleisö osaa odottaa. Kriitikko ei ole mainosmies. Hyvä esimerkki tästä on Kiira Korven runokirjan Hyppää vaan! (Otava, 2023) saama arvostelu. Koko kirjahanke haiskahtaa siltä, ettei Korpi ole edes tarjonnut runokirjaa Otavalle, vaan kustantaja on katsonut, että koska Korvella on sosiaalisessa mediassa valmis, tuhansien lukijoiden (ostajien) seuraajakunta, he ovat pyytäneet Korvelta tekstiä julkaistavaksi.

Korven teos joutui Helsingin Sanomien kriitikon Arttu Seppäsen lyttäämäksi. Seppäsen syyttävä sormi ei osoittanut Korpeen, vaan kustantajaan ja kustannustoimittajaan, mutta fanit näkivät asian rakastetun taitoluistelijan haukkumisena, naisvihana, ikärasismina ja vihapuheena. Tästä voidaan taas palata ammattitaitoon luottamiseen sekä perustelemiseen. Seppänen taisi olla ainoa, joka perusteli sanansa. Jos kritiikin tehtävä on miellyttää lukijaa, silloin se todellakin on kuollutta, ja me kriitikot – eli asiantuntijat – olemme tarpeettomia.

Jos kritiikki on kuollutta, eivätkä taiteilijat enää tarvitse asiantuntijan palautetta, silloin myös taide on kuollutta. Kulttuuri on saavuttanut lakipisteensä, ja taiteilijasta on tullut tarpeeton. Riittää, että tekoälyt tuottavat yhdistelmiä ja variaatioita kaikesta aiemmin luodusta taiteesta.

Petri Hänninen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua