Eteläpohjalaiselta Saku Taittoselta sujuvat porilaismurre ja Neumannin lavaelkeet Dingo-elokuvassa Levoton Tuhkimo

Nipa (Saku Taittonen) ja Eve (Mauno Terävä). Kuva: Yellow Film & TV

Levoton Tuhkimo -elokuvan alkuteksteissä kerrotaan sen sisältävän jotain totta, jotain keksittyä ja jotain kaduilta kuultua. Näiden erottamiseksi katsojan olisi hyvä tuntea Dingon tarina entuudestaan.

Minä tunnen sen huonosti, joten huomasin miettiväni tuon tuostakin, että ahaa, tämä on varmasti keksittyä draaman vuoksi. Tuo on taas ehkä totta – eikös Dingo hajonnut siksi, että Neumann ei päästänyt basisti Even tekemiä biisejä esille, koska halusi itse vetää show’ta? Vai sittenkin riitoihin Peten kanssa? Vai kollektiiviseen burnoutiin?

Toden ja sepitetyn pohdinnan sijaan kun keskittyy itse elokuvaan, saa siitä varmasti paremmin irti sen mitä ohjaaja Mari Rantasila on hakenut. Dingon nousu ja tuho, sukupolvien välinen kuilu ja ketju, nähdyksi tulemisen ja hyväksynnän tarve.

On kuitenkin vaikea päästää vertailusta irti. Tositapahtumiin perustuvan elokuvan äärellä kipuilen samojen asioiden kanssa kuin kirjallisuudessa bio- ja autofiktion. Mieli askartelee äkätäkseen keksityn tositarinan seasta. Elokuva saikin minut varaamaan kirjastosta Neumannin omaelämäkerran Tähti ja meripoika ja Salla Nazarenkon Dingo-kipparin lokikirjan.

Satakunnan Kansan haastattelussa Neumann kyllä itse toteaa leffan kertovan totuuden ”99 % tarkkuudella”. Mainittakoon vielä, että elokuvan markkinointimateriaalissa sanotaan elokuvan saaneen inspiraationsa tosielämästä, mutta olevan silti fiktiivinen teos.

* *

Levoton Tuhkimo kertoo pääasiassa Pertti Niemisen eli Neumannin tarinan. Muut bändiläiset ovat statisteja, vaikka Alvari Stenbäckin esittämä Pepe onkin Saku Taittosen esittämälle Neumannille yhtyeen jäsenistä läheisin. Syytä ei varsinaisesti kerrota. Taustoitusta ei saa Nipan suhde tyttöystäväänsä Marikaankaan (Ronja Keiramo). Parisuhde on kyllä tärkeä, mutta riittääkö rakastumisen syyksi se, että Marika on nahkatakkinen tyttö?

Kaikki pyörii Neumannin ympärillä, ja niin hän haluaakin. Varsinkin suosion ollessa korkeimmillaan, Neumann ottaa sen itsestään selvästi omaksi ansiokseen. Kaikkein mulkuimmillaankin Saku Taittosen Neumann on kuitenkin sympaattinen. Katsoja haluaa olla hänen puolellaan. Nopeasti täydestä tuntemattomuudesta koko kansan maanisesti rakastamaksi nouseva nuori mies on pakostikin sekaisin. Ei pysy mieli perässä, varsinkin kun uusien hittien kirjoittaminen on yksin hänen harteillaan.

Dingo on yhtä kuin Neumann, mutta miksi niin kävi? Miksi hän sai päättää kaikesta, jopa yhtyeen ulkoisesta tyylistä? Neumann pukeutui näyttävästi jo ennen Dingoa, mutta bändin jätkät olivat tavanomaisempia. He epäilivät näyttävänsä ihan pelleiltä, jos pukeutuisivat Nipan äitinsä vaatekaapista lainaamiin röyhelöpuseroihin ja lurexiin. Niin he kuitenkin tekevät. He herättävät kyllä pelle-kommentteja elämäänsä kyllästyneiltä tavisporilaisilta, mutta fanikunta on sulaa vahaa.

Kuva: Yellow Film & TV

* *

Elokuvaan on leikattu paljon aitoja Dingo-pätkiä yhtyeen livekeikoilta. Ne ovat kivoja, mutta ehkä niitä on turhankin runsaasti ja ne vievät tunnelmaa hetkittäin dokumentin suuntaan. Aivan mielellään katselisi näyteltyä Nipaa ja Dingoa, varsinkin kun Saku Taittonen menee Nipan nahkoihin hienosti – ja myös laulaa ja soittaa itse. Taittonen on erinomainen Nipa, eleet, liikehdintä ja puhetyyli piirtävät rokkistaran nuoruuden uhossaan valkokankaalle hienosti.

Sielussani on jokin pehmeä kohta porilaismurteille. Sen sanojen lyhyyttä ja loppukahdennuksen puutetta on kiva kuunnella. Saku Taittonen on Etelä-Pohjanmaalta Kuortaneelta, mutta vetää porilaisittain aivan täydellisesti. Taittonen sanookin opetelleensa murretta niin Neumannin haastatteluista kuin murrekirjallisuudestakin. Hän puhui ainoastaan poria koko kuvausten ajan, myös siviilissä. Mahdollisista virheistä huomautti porilaisohjaaja Rantasila.

Porilaisuus on muutenkin keskeinen näyttämö koko tarinalle. Porilaisten smalltalk on tietojeni mukaan vittuilevaa, vaikka hyvää tarkoitettaisiinkin. Puheenparteen kuuluu tietynlainen lyttääminen, ja sekös Nipaa vain yllyttää, vaikka hän salaisesti hakeekin tympeän isänsä hyväksyntää.

Elias Salonen esittää manageri Lasse Norresta. Kuva: Yellow Film & TV

* *

Erityismaininta on annettava Elias Saloselle. Hänen käsittelyssään musikkimanageri Lasse Norres on ylettömyydessään jopa karikatyyrimäinen, mutta se sopii hahmoon. Salonen todella on Norres, puheääntä, eleitä ja naamanilmeitä myöten.

Kiinnostavaa on myös kurkistaa 1980-luvun puolivälin musiikkibisnekseen. Tuntuu todella antiikkiselta, että yksi ainoa tv-esiintyminen Levyraadissa riitti tuomaan yhtyeen kaikkien tuntemaksi. Elettiin yhtenäiskulttuurin kulta-aikoja, kun kaikki sukupolvet katsoivat samoja tv-ohjelmia. Joka ikinen nuori luki Suosikki-lehteä ja loput Apua. Minäkin muistan Apu-lehden paperinukke-Neumannin.

Levoton Tuhkimo saa miettimään fanikulttuuria ja sen hulluutta. Dingon keikkabussin ympärillä huutavasta ja auton ikkunoita hakkaavasta tyttölaumasta ei välity ihailu ja rakkaus, vaan väkivallan uhka. Mistä tämä hulluus oikein kumpuaa? Minä olin Dingo-huuman aikaan hieman liian nuori liittyäkseni siihen, mutta kuulin kyllä vanhemmilta tytöiltä tarinoita. Urbaanilegendan mukaan Neumann otti jokaisella keikalla yhden fanin lavalle reppuselkäänsä. Hetki on fanille ikimuistoinen, mutta keikan jälkeen hänet hakataan.

Dingon hittien ystävien iloksi niitä elokuvassa riittää. Leffassa on musiikkivideomaisia osuuksia, jotka vetävät Dingo-tunnelmaan verevästi.

Kirsi Haapamatti

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua