Äitiyden keltainen valo ja kaaos

Yellow light kutsuu luokseen. Kuva: Jopp Creative

Kyläilin vappuna ystäväni luona Tartossa. Viron henkiseen pääkaupunkiin pääsee Tallinnasta mukavasti junalla parissa tunnissa. Ystävä meni kouluun ja minä kävelin Emajoen hiekkarantaa keskustaan päin.

Kaupungissa minua puhutteli ensimmäisenä papyruskäärön näköinen tornitalo. Se vaati lukemaan eri muotoisilla ikkunoilla kirjoitettua tarinaansa. Mielikuvitukseni laukkasi vielä senkin jälkeen, kun sain tietää, että talo onkin kotilo, Snail tower eli Tigutorn.

Keskustassa poikkesimme Tarton taidemuseoon, joka sijaitsee sympaattisessa vinossa talossa. Esillä oli Ludmilla Siimin näyttely The Glimmer of Being. Siim oli tärkeä hahmo Viron taidekentällä 1970-luvulla ja myöhemmin hän on vaikuttanut myös Suomen taidepiireissä.

Ensin näkemäni tummasävyiset maalaukset eivät herättäneet suuria tunteita tai ajatuksia. Toisen huoneen päätyseinällä pysähdyin kuitenkin äitiä ja lasta esittävän kuvaan eteen. Maalauksessa nainen pitää sylissään alastonta vauvaa, ja heidän päälleen lankeaa keltainen valo. Puolet maalauksesta on arkkitehtuuristen muotojen kaaosta, sekasorron takana avautuu lasiovi tai ikkuna kaukana siintävälle merelle.

Luin maalauksen nimen Yellow light, enkä päässyt etenemään sen luota. Kuva näytti äitiyden juuri niin kuin minä sen tunnen. Näitä tunnistamisen hetkiä rakastan taiteessa. Saan tuntea yhteenkuuluvuutta oman lajini kanssa.

Ludmilla Siim: Yellow Light (1974).

On tosiaankin vauva, jolla on kummallinen vauvan iho, joka tuntuu ihan erilaiselta kuin mikään muu siihen asti. Vauvan ihosta on pideltävä arkisesti kiinni vähän väliä ja esitettävä, ettei se meinaa räjäyttää tajuntaa. On tosiaan keltainen valo, joka lankeaa päälle, kun unohtaa itsensä ja elää toista olentoa varten. Valo lankeaa päälle, kun luistelutreenejä katsoessa huomaa ajattelevansa, että on saanut kaiken. Enempää ei tarvitse.

Se lankeaa silloin, kun keskustelee lasten kanssa samana aamuna eläinoikeuksista ja siitä, onko outoa vai normaalia, että kakka ja pieru tulevat samasta reiästä.

On luonnollisesti myös käsinkosketeltava ryönä, joka yleensä yltää suunnilleen puoleen väliin huonetta, kuten maalauksessa. Se on ajelehtivaa kamaa, jonka vellomisen pystyy pysäyttämään vain pieniksi hetkiksi kerrallaan. Se on kadunvarresta löydettyjä pölykapseleita, metsästä kannettuja keppejä ja vajaita maalipurkkeja, joista tulee talvitakkiin maaliviivoja. Se on tietenkin hiekkaa ja purkkaa sekä pissaa ja oksennusta.

Maalauksen monimutkaiset kuviot näen kuitenkin ensisijaisesti äidin mielenä. ”Äitikin on ihminen”, kuten lapseni saavat aika ajoin kuulla. Äidillä on oma elämä, sisäinen maailma ja omat kiinnostuksen kohteet. Äidin mieli on monimutkainen, kaunis ja liikkeessä. Se ei ajattele aina, että kurahousut, kurahanskat, voi voi lapsiparkaa ja mitä tänään syötäisiin vaan useimmiten, että kuka minä olen, mitä on taide ja miksi minä saan kylpeä keltaisessa valossa, kun lypsylehmältä otetaan vasikka pois päivän ikäisenä. Jossain siinä välissä äidin mieli joutuu yhtäkkiä myöntämään itselleenkin, että Teemu Selänne on tosi kuuma.

Kaikki nämä asiat mahtuvat limittäin ja lomittain samaan kuvaan. Kun tulee aika, jolloin ehtii nostamaan katseensa, näkee, että kaukana kimaltelee meri ja ovikin on auki. Se on ollut auki koko ajan. Pikkulinnut lehahtelevat lentoon ja marjat ovat pudonneet paperipussista. Kukaan ei niitä korjaa eikä tarvitsekaan. Annan niiden olla siinä, mihin ne ovat kierähtäneet.

Kirsti Toivonen

Ludmilla Siimin näyttely The Glimmer of Being Tarton taidemuseossa 29.5.2022 asti.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua