Kuva: Laura Vesa

Aivan Tampereen ydinkeskustasta kaiken kiireen ja kaupustelun keskeltä löytyy ihmeellinen rauhan ja viisauden tyyssija.

Täytyy vain astua rohkeasti sisään ovesta, jossa lukee erinomaisen harhaanjohtavasti Helsingin Pantti, tuumailla ja empiä tovi, nousta sitten paljon kenkiä nähneet portaat toiseen kerrokseen ja soittaa rohkeasti ovikelloa.

Ja kas, ovi avataan oitis ja silmiin humahtaa ällistyttävän kaunis näky: kirjoja lattiasta kattoon, seinästä seinään, seassa nukkeja, tauluja, piirustuksia.

Lastenkirjainstituutti ei olekaan satua vaan täyttä totta.

– On niitä noin 70 000, sanoo kirjastonhoitaja Anna Tiitinen. Ja tarkoittaa kirjojen määrää.

– Ei tällaista ole missään Suomessa, eikä monessa muussakaan maassa. Pyrimme saamaan tänne joka vuosi kaikki Suomessa ilmestyvät lasten- ja nuortenkirjat, myös omakustanteet.

Ja se on yllättävän iso määrä: Tiitisen mukaan Suomessa ilmestyy vuosittain noin 1 300 lasten- ja nuortenkirjaa!

Ja koska kirjasto on ollut olemassa jo 46 vuotta, kirjoja on kertynyt niin paljon, että takaseinä ei enää edes häämötä. Sekin on kirjojen peitossa.

Eikä ihme. Kodin ovat saaneet ensikirjat, kovakantiset kurkistuskirjat, katselukirjat, kuvakirjat, helppolukuiset kirjat, lastenromaanit, nuortenkirjat ja nuorten aikuisten kirjat. Niiden lisäksi löytyvät lasten tietokirjat, runokirjat, lorukirjat, aapiset, vitsikirjat ja tietty sarjakuvat.

Paitsi että…

– Tila loppuu kesken. Emme ikävä kyllä pysty enää panemaan esille esimerkiksi Aku Ankan taskukirjoja, Tiitinen pahoittelee.

Vuoden 2024 uutuudet ottavat vieraan vastaan Lastenkirjainstituutissa. Kuva: Matti Kuusela

Aika kirjoittaa lastenkirjoista

Lastenkirjanistituutti perustettiin Tampereelle vuonna 1978 Frenckellin rakennukseen. Silloin se totteli vielä nimeä Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutti. Puutarhakadulle Laternan viereen se muutti vuonna 1999, ja muuttui vasta vuonna 2010 Lastenkirjainstituutiksi.

Itse olen siellä nyt ensimmäistä kertaa asiakkaana. Kerran olen käynyt esitelmöimässä Martti Haavion saduista, mistäs muustakaan.

Tove Jansson lahjoitti kotikirjastonsa kirjoja Lastenkirjainstituuttiin vuonna 1989. Kuva: Matti Kuusela

Nyt olen kuitenkin liikkeellä vakavan asian kanssa: olen päättänyt ruveta kirjoittamaan Kulttuuritoimitukseen juttuja lasten- ja nuortenkirjallisuudesta. Niin arvioita, esittelyjä kuin kirjailijahaastatteluja.

Sekös ilahduttaa Tiitistä – suomalainen media on viime vuosina unohtanut lasten- ja nuortenkirjoista kirjoittamisen lähes tykkänään. Edes maakunnan ykköslehdissä ei enää ole sijaa lastenkirjallisuudelle, joka sentään on suurin piirtein tärkeintä maapallolla.

Ainakin jos haluamme pallomme säilyvän jotenkuten siedettävänä elinpaikkana.

Tiitinen johdatteleekin minut intoa puhkuen Lastenkirjainstituutin aarteisiin.

– Vanhimmat kirjat ovat 1700-luvulta, uusimmat viime viikolta. Haimme niitä Helsingin kirjamessuilta. On ehkä jopa yllättävää, että julkaistujen lastenkirjojen lukumäärä Suomessa ei ole pudonnut. Niissä saattaa olla jopa hieman nousua. Se on hienoa. Ruotsissa suunta on ollut toinen.

Iloinen eläinkirja on numeroitu ja tekijänsä nimmarilla varustettu harvinaisuus. Kuva: Matti Kuusela

Sika vai Porsas?

– Lastenkirjainstituutti on siitä erikoinen kirjasto, ettei täältä juurikaan lainata kirjoja ulos. Melkein kaikki teokset ovat siksi aina tutkijoiden käytettävissä, Tiitinen sanoo.

Niin, ja melkein jokainen kirja hengittää vapaasti avohyllyssä. Voin siis etsiä kansansatujen kokoelman ja tarkistaa mieltäni vuosia painaneen kysymyksen: onko Martti Haavion vuonna 1946 ilmestyneessä Iloisessa eläinkirjassa yksi sankareista Porsas Urhea vai Sika Sippurahäntä.

Oikea vastaus: Sika Sippurahäntä. Jo vuonna 1952 hän on kuitenkin kaikeksi onneksi Porsas Urhea.

No hyvä. Anna Tiitinen haluaa esitellä yhden kirjaston aarteista: Tove Jansson lahjoitti kotikirjastonsa kirjoja tänne vuonna 1989, koska halusi niiden säilyvän Tampereella – isälleen, itselleen ja rakastetulleen tärkeässä kaupungissa.

Keskeisellä paikalla Toven yli neljänsadan kirjan kotikirjastossa ovat Astrid Lindgrenin kirjat. Pippi Långstrumpin ensilehdellä on tuiki harvinainen omistus: ”Till världens bästä Tove…”

Ja alla lukee Astrid. Aikamoista.

Tove Janssonin kotikirjastosta löytyy harvinainen omistuskirjoitus. Kuva: Matti Kuusela

Toven ja Tuulikin aarteet

Myös Tove Janssonin elämänkumppani Tuulikki Pietilä lahjoitti osan kotikirjastotaan Lastenkirjainstituutille. Hänen hyllystään löytyy melkoinen yllätys: kymmeniä Robinson Crusoe -kirjoja, eri kielillä, eri painoksina.

Mikähän tässä on takana?

– Tuulikki taisi rakastaa seikkailuja, Anna Tiitinen tuumaa.

Myös Instituutissa voi seikkailla, ihan oman päänsä mukaan, kuka tahansa, ilman sen kummempaa tutkimussuunnitelmaa. Kunhan kävelee ihmetellen hyllyltä toiselle. Vastaan tulee niin tuttua ja rakasta kuin outoa ja odottamatonta.

Kiitän Anna Tiitiäistä, anteeksi, Tiitistä, ja lähden omin päin seikkailemaan. Ensimmäisenä haluan nähdä aapiset.  Niin, nekin ovat täällä, liki 1 500 aapista ja lukukirjaa.

Tuulikki Pietilän seikkailunnälkä näkyy hänen lahjoittamissaan kirjoissa. Kuva: Matti Kuusela

Anni Tanni talleroinen

Löytyyhän sekin sieltä, ensimmäinen oma aapiseni, jota tavasin Kymenkartanon kansakoulussa Kotkassa rapiat 60 vuotta sitten.  Kirkkaan punainen kansi, jonka keskelle kuvittaja Usko Laukkanen on taiteillut tontun kirjoittamassa lyhdyn valossa sulkakynällä, oravan, hiiren ja kolmen lapsen ihmetellessä hiljaisuuden vallitessa.

Vuonna 1962 painetun Otavan Lasten oman aapisen ovat kirjoittaneet Urho Somerkivi, Hellin Tynell ja Inkeri Airola.

Selaan sitä melkein kyynel silmäkulmassa. Anni Tanni talleroinen, punaposki pulleroinen… Ja tietty Mörö, Pikku pupu, Leenan vasikka, Lailan karitsa, pikku Lassi… liikuttavan tuttua porukkaa.

Sitten alkaa harmittaa, ai tällaista propagandaa pikku Matille syötettiin salaa:

”Suo-men lip-pu i-ha-na,
puh-das si-ni-val-ke-a
lie-huu jo-ka sa-los-sa
koh-ti tai-vasta.

Lap-si! Työ-si, toi-me-si
uh-raa isän-maal-le-si!
Sii-hen an-taa voi-mi-a
Suu-ri Ju-ma-la.”

Karjalan lasten aapinen ilmestyi vuonna 1942 ja joutui kiellettyjen kirjojen listalle kaksi vuotta myöhemmin. Kuva: Matti Kuusela

Kielletty aapinen

Yksi aapisaarteista on Aarni Penttilän vuonna 1942 toimittama Karjalan lasten aapinen, jonka ovat kuvittaneet Rudolf Koivu ja Aarne Nopsanen.

Aapinen ilmestyi jatkosodan aikana, kun valloitetun Karjalan lapsille haluttiin opettaa suomea. Siinä on sekä suomen- että karjalankielistä tekstiä. Vuonna 1944 aapinen joutui neuvostovastaisena kiellettyjen kirjojen listalle.

Lastenkirjainstituutissa vierähtää helposti tunti, toinenkin. Suosittelen ihan jokaiselle. Ja eniten tietysti tutustumista ensimmäisenä oven vieressä vastassa olevaan uutuushyllyyn, jossa on jo yli tuhat tänä vuonna ilmestynyttä kirjaa.

Entä mitä niistä Anna Tiitinen suosittelisi lahjaksi 16-vuotiaalle teinitytölle?

– Vaikka tätä, hän sanoo ja ottaa hyllystä tamperelaisen Annukka Salaman kirjan Asioita joista en tiennyt pitäväni. Varmasti lukee loppuun, jos aloittaa. Kirja on hyvällä tavalla viihteellinen, Anna Tiitinen vakuuttaa.

Anna Tiitinen suosittelee teineille Annukka Salaman kirjaa Asioita joista en tiennyt pitäväni. Kuva: Matti Kuusela

* *

Lastenkirjainstituutti

• Valtakunnallinen lasten- ja nuortenkirjallisuuden sekä lastenkirjataiteen edistämis- ja tiedotuskeskus ja erikoiskirjasto.
• Puutarhakatu 11 A, Tampere, 2. kerros
• Kirjasto avoinna ma 10–17, ti ja ke 10–15.
• lastenkirjainstituutti.fi | info(at)lastenkirjainstituutti.fi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua