Francis Ford Coppolan vuosikymmeniä vaalima suurtyö Megalopolis kompastuu kokeellisuuteensa

Cesar (Adam Driver) ja Julia (Nathalie Emmanuel). Kuva: Lionsgate

Kaikkia unelmia ei ole tarkoitettu toteutettavaksi.

Tämä ajatus väistämättä hiipii mieleen, kun katsoo Francis Ford Coppolan käsikirjoittamaa, ohjaamaa ja tuottamaa ensi-iltaelokuvaa Megalopolis (2024).

Vaihtoehtoiseen fantasiatodellisuuteen, New Yorkin kaltaiseen New Rome -kaupunkiin sijoittuva tieteiselokuva on Coppolan megalomaaninen, vuosikymmeniä kytenyt projekti.

Hänen kerrotaan aloittaneen elokuvan suunnittelun jo 1980-luvulla, mutta muut elokuvatyöt, rahoitusvaikeudet ja historiallisetkin käänteet, kuten New Yorkin vuoden 2001 terrori-iskut ja koronapandemia, ovat lykänneet suurelokuvan toteuttamista ja valmistumista.

Elokuvan käsikirjoittajiksi tai tuottajiksi ei ole nimetty Coppolan lisäksi muita henkilöitä, joten mitä ilmeisemmin hän on pitänyt 120 miljoonaa dollaria maksaneen elokuvan tuotannossa kaikki langat omissa käsissään.

Ja lopputuloksena valkokankaalle onkin purkautunut melkoinen vyyhti.

* *

Elokuvan tarina on yhdistelmä kuvitelmaa ja todellisia Rooman tasavallan aikaisia tapahtumia. Coppolan inspiraation lähde on Catilinan salaliitto, Roomassa vuonna 63 ennen ajanlaskun alkua käyty valtamittelö, josta on nyhdetty aineksia ja henkilöitä osaksi tieteisfantasiaa.

Ei ole mielekästä miettiä, meneekö Megalopoliksen Catilina-kuvio ihan tismalleen samalla tavalla kuin yli kaksituhatta vuotta sitten, mutta rinnastuksen tavoite lienee selvä: Coppola halunnee osoittaa, että me nykymaailman ihmiset olemme ihan samanlaisia tomppeleita kuin jo muinaiset roomalaiset – ihmisiä ahneuksineen, haaveineen ja valtapyrkimyksineen.

Elokuvan päähenkilö on nerokkaana esitelty kaupunkiarkkitehti ja keksijä Cesar Catilina (Adam Driver), joka ei ole niinkään hyvissä väleissä kaupungin pormestarin Franklyn Ciceron (Giancarlo Esposito) kanssa. Kaksikon polut kuitenkin risteävät, kun pormestarin tytär Julia (Nathalie Emmanuel) kiinnostuu Catilinasta.

Julia-tytär (Nathalie Emmanuel) on isälleen (Giancarlo Esposito) tärkeä. Kuva: Lionsgate

* *

Jo Megalopoliksen alkumetreillä käy selväksi, että nyt ei katsota tavanomaista juonielokuvaa, vaan Coppola on halunnut vanhoilla päivillään tehdä kokeellisen taide-elokuvan. Riskinotto on toki sallittua, varsinkin kun Coppola käyttää elokuvan tekoon omia rahojaan.

Coppolalla ei myöskään ole enää mitään tarvetta todistella osaamistaan, sillä hänhän ohjasi jo 1970-luvulla itsensä pysyvästi elokuvahistoriaan Kummisetä-elokuvillaan (The Godfather, 1972; The Godfather, 1974), eikä hänen nimeään sieltä millään voi rapsuttaa pois.

Katsojan ei auta muu kuin hyväksyä tämä, nojautua tuolissaan rennosti taaksepäin ja antaa Megalopoliksen ”tapahtua”. Mutta jos joku oli odottanut scifi-versiota Kummisetä-elokuvista, pettymys on taattu.

Kyseessä ei kuitenkaan ole ensimmäinen kerta, kun Coppola tekee tavanomaisesta elokuvakerronnasta poikkeavaa, kokeellista elokuvaa. Omintakeinen Taistelukala (Rumble Fish, 1983) oli unenomainen, surrealistinen nuorisoelokuva, rohkea veto, joka (sekään) ei menestynyt elokuvateattereissa. Elokuva on Coppolan oma suosikki.

Megalopolis-elokuvan alkupuolella Coppola jopa lainaa Taistelukalasta visuaalisia ja akustisia elementtejä, ja ainakin itse ehdin jo toivoa, että Megalopolis voisi vielä kehittyä mielenkiintoiseen suuntaan.

Elokuvan edetessä käy kuitenkin ilmi, että nämä kaksi elokuvaa eivät suinkaan ole sisaruksia. Taistelukalassa kokeellisuus onnistui, elokuva on kaikessa outoudessaan maaginen ja vangitseva. Megalopolis sen sijaan on armoton sotku, josta puuttuu elokuvallinen jatkumo ja kiinnostavuus.

Cesar Catilina (Adam Driver) on keksijänero. Kuva: Lionsgate

* *

Vähimmäisvaatimus onnistuneelle kokeellisellekin elokuvalle on, että elokuvan häröily olisi jollakin tavalla kiinnostavaa ja herättäisi katsojan pohtimaan syntyjä syviä.

Mutta Megalopolista ei tee edes mieli yrittää tulkita. Megalopolis tekeytyy mahtipontisen tärkeäksi ja viisaaksi, mutta aidosti syvällistä ajattelua, saati taiteellisuutta, elokuvasta ei välity. Elokuva kompastuu omaan kokeellisuuteensa.

Mahdollisuuksia ja ideoita olisi ollut. Kunpa vain Coppola olisi malttanut luottaa elokuvan visuaalisiin ihmeisiin ja jättänyt puheen vähemmälle.

Megalopolista on toki yritetty nivoa nykypäivään ja ajankohtaisiin teemoihin. Nykypäivää – ja oikeastaan mitä tahansa vuosituhatta – edustaa opportunistinen populisti Clodio Pulcher (lähes tunnistamaton Shia LaBeouf). Vestan neitsyt Vesta Sweetwater (Grace VanderWaal) puolestaan on kuin somevaikuttaja, jonka häilyväinen suosio perustuu vain yhteen asiaan – tässä tapauksessa neitsyyteen.

Megalopolis vyöryttää katsojien päälle historiaa, kulttuuria, sivistystä ja sitaatteja roppakaupalla, mutta tämä kaikki tuntuu yksinomaan pompöösiltä hienostelulta. Näyttelijät pudottelevat näennäisviisaita repliikkejään naama peruslukemilla – mikä jo sinänsä on huikea saavutus – mutta ainakaan tämä katsoja ei vakuuttunut tarinan päähenkilöiden tai katsojille maailmaa selittävän kertojaäänen ajatusten syvyydestä.

Vaikka elokuvassa on aikamoinen joukkio nimekkäitä näyttelijöitä, henkilöhahmot on kutistettu harvinaisen epäkiinnostaviksi. Eritoten naiset ovat masentavan arkkityypillisiä.

Itse asiassa elokuvan raikkain henkilöhahmo on aivan liian pienessä sivuroolissa nähtävä, tervejärkistä mummoenergiaa edustava pormestarin rouva Teresa Cicero (mainio Kathryn Hunter), joka kommentoi muiden syvällisiä puheita varsin sattuvasti: ”Blaa-blaa”.

Kaiken kökköviisastelun kruunaa elokuvan ”loppuhuipennus”, joka tuntui todella väkinäiseltä. Piti oikein nipistää itseään: Mitä? Emmekö eläkään dystopiassa? Eikö peli olekaan menetetty?

Toiveikkuus on tietysti sinänsä sympaattista, mutta elokuvallisesti loppu on lattea.

Shia LaBeouf on populisti Clodio Pulcher. Kuva: Lionsgate

* *

Ilmeistä on, että Megalopolis-projekti on kestänyt aivan liian pitkään. Coppola on hukannut näkemyksensä, sen punaisen langan, joka alun alkujaan on häntä elokuvan tekemiseen innostanut.

Megalopolis on auttamatta epäonnistunut elokuva. Mutta tavallaan tätä yritystä on pakko arvostaa.

Ohjaaja Francis Ford Coppola, nyt 85 vuotta, on tehnyt suurteoksestaan itsensä näköisen. Hän on tehnyt mitä haluaa, eikä siinä ole ollut kenelläkään mitään sanomista. Suuruudenhullu projekti kertoo enemmän ohjaajasta itsestään kuin mistään muusta.

Käsissä on ollut 120 miljoonan dollarin leikkikalu, ja sillä toden totta on leikitty.

Elokuvalle on yksinkertaisesti pakko antaa toinen tähti, silkasta kunnioituksesta. Mestariohjaaja Coppolan sitkeys, jääräpäisyys, suoranainen hullunrohkeus on saanut hänet puurtamaan Megalopoliksen valmiiksi, kävi miten kävi. Ja se taitaakin olla koko elokuvan kantava teema, jos siitä sellaista haluaa hakea.

Suurelokuva epäonnistui, mutta Coppola itse onnistui.

Se, jos mikä, on oivallinen muistutus: unelmat on tarkoitettu toteutettavaksi.

Kaarina Lehtisalo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua