Kuva: We Jazz
LEVYT | Suomalaiskvartetin jokainen muusikko on yhtä tärkeä, näkyvä ja kuuluva, ja heidän osaamisensa ja yhteispelinsä on avain onnistuneeseen tulokseen.
”Fanfaarinomaiset duoesitykset iskevät yllättävän hypnoottisella tavalla kuulijan tajuntaan.”
Superposition on yksi tämän hetken merkittävimpiä suomalaisen nykyjazzin kokoonpanoja. Yhtyeen toinen albumi II (We Jazz, 2024) ilmestyi keskikesällä ja on yhtä vakuuttava kuin neljän vuoden takainen debyyttialbumi. Kokoonpano on pysynyt samana: Adele Sauros sopraano- ja tenorisaksofonissa, Linda Fredriksson altto- ja baritonisaksofonissa, Mikael Saastamoinen kontrabassossa ja Olavi Louhivuori rummuissa.
Musiikin energisyys ja melodisuus sekä vahvat ja vauhdikkaat improvisaatio-osuudet ovat kantavia tekijöitä myös tällä uudella albumilla, jolla kuullaan jokaisen kvartetin jäsenen sävellyksiä, Olavi Louhivuoren teoksia peräti neljä. Jo Louhivuoren säveltämässä avauskappaleessa Clouding kuullaan balladimaisella otteella soitettua omaperäistä soitinkäsittelyä, joka kehittyy pikku hiljaa leikkisäksi improvisaatioherkuksi ja erityisesti kahden puhaltajan kimppasoitoksi.
Jokaisella muusikolla on vahva rooli, ja eturintamassa on puhaltajakaksikko. Linda Fredrikssonin ja Adele Saurosin ”vuoropuhelut” ja kaksiääniset teemaosuudet hallitsevat albumin jokaisessa kappaleessa. Yksinkertaisilta, jopa minimalistisilta kuulostavat, lähes fanfaarinomaiset duoesitykset iskevät yllättävän hypnoottisella tavalla kuulijan tajuntaan. Fredriksson vasemmassa ja Sauros oikeassa kanavassa puhaltavat ääniä, jotka tuovat mieleen joutsenten ja hanhien pajatusta, pulinaa, rupattelua ja töräyttelyä ja jopa kurkien ja haikaroiden voimakkaita rääkäisyjä ja kiljaisuja.
Olavi Louhivuoren ja Mikael Saastamoisen virtuoosimaiset kyvyt tulevat esiin kauttaaltaan mutta erityisesti muutamien kappaleiden soolo-osuuksissa. Esimerkiksi Supersevenissä he soittavat intron ja sitovat hienosti kappaleen kokonaiseksi puhaltimien yhtyessä soittoon. Saastamoisen intensiivinen bassointro Angel Oakin alussa johdattaa puhaltajat hellään ja rauhalliseen balladiin, joka muotoutuu saksofonien liverrykseksi ja puhinaksi. Louhivuori ja Saastamoinen luovat hienostunutta ja tukevaa tunnelmaa, ja heidän värikkäät ja moni-ilmeiset soolo-osuutensa sekä taustalla myötäilevä säestys tuovat rikkautta ja ovat mieleenpainuvia.
Kappaleet muodostavat toinen toistaan seuraavan jatkumon ja harmonisen albumikokonaisuuden vuorotellen rauhallisemmista osista mukaansatempaaviin ja railakkaisiin improvisaatio-osuuksiin. Koko kvartetin yhteissoitto on saumatonta. Jokainen muusikko on yhtä tärkeä, näkyvä ja kuuluva, ja heidän osaamisensa ja yhteispelinsä on avain onnistuneeseen tulokseen.
Albumin sävelmät ovat jäljittelemättömiä, hyvin omaperäisiä ja tunnistettavia juuri Superpositionin tuotannoksi. Teos toisensa perään vie äänimaisemiin, joissa saksofonit kitisevät, natisevat ja paukkuvat lumoavasti. Bändi on hitsautunut upeaksi kvartetiksi, jota kuuntelee mieluusti levyltä, livekonserteista puhumattakaan.
Levy on saatavilla CD:nä, digitaalisesti ja sinisenä ”Curacao”-vinyylipainoksena
Marita Nyrhinen
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Usvaa putkeen – Rock Siltanen Groupin Systeemi tarjoaa reteetä retro-hevirokkia
LEVYT | Onko Rock ’n’ Rollin voima ikuinen, kuten Rock Siltanen ryhmineen esikoislevyllään väitti? Onko tuo ikuisuus kestänyt juuri julkaistulle yhtyeen kolmannelle albumille?
Joni Ekman svengaa raukean raikkaasti – arviossa Joko saa laulaa?
LEVYT | Tamperelaisartistin seitsemäs levy tiivistää rock-kaihoa toimivan ytimekkäästi. Joni Ekmanin rock-pohjainen svengi ei ole tunkkaista vaan vaivattoman koukukasta.
Ei pöllömpää – Pelle Miljoonan varhaisia singlejä pitkästä aikaa vinyylikokoelmalla
LEVYT | Suomalaisen punkin ja uuden aallon singleistä kasattujen kokoelmalevyjen sarja jatkuu. Vuorossa ovat Pelle Miljoonan eri yhtyeiden 7-tuumaiset vuosilta 1978–1981. CD-versio ulottuu vuoteen 1989.
Riittävän synkkää marraskuuhun? Skepticism-yhtyeen lajityyppiklassikko Stormcrowfleet jälleen vinyylinä
LEVYT | Jos hevirokkia ei voi viedä kirkkoon, ehkäpä kirkkourut voi viedä hevibändille, mietti Eero Pöyry 1990-luvun alussa. Pohdinta johti kokonaisen musiikkityylin kehitykseen.





