Kuvat: Vastapaino
KIRJAT | Herman Raivion esseet kritisoivat hymistelyä ja turvahakuista mediaviestintää, jossa ”aikuisia ihmisiä kohdellaan kuin pieniä lapsia”.
”Kirja on kaikenlaisen älyllisen erimielisyyden puolustus ja herätyshuuto.”
ARVOSTELU
Herman Raivio: Turvaton tila – agonistisia esseitä
- Vastapaino, 2024.
- 277 sivua.
Demokratian keskeisin ominaisuus on erilaisten mielipiteiden salliminen kaikessa keskustelussa. Herman Raivion agonististen esseiden lähtökohta on tämä, ja kaikki Turvaton tila -teoksen (Vastapaino, 2024) esseet kritisoivat hymistelyä ja turvahakuista mediaviestintää, jossa ”aikuisia ihmisiä kohdellaan kuin pieniä lapsia”.
Trilogiat
Kirja jakautuu kolmeen osaan: Konfliktitrilogia, Minätrilogia ja Katsetrilogia. Ne puolestaan jakautuvat kaikki kolmeen osaan, joten teos sisältää yhteensä yhdeksän esseetä. Tämän ratkaisun kirjoittaja sanoo ”rakentuvan epäpyhille kolminaisuuksille”. Esseistä monet on kirjoitettu erillisiksi, mutta saatu koottua mielekkääksi kokonaisuudeksi.
Raivio myös ottaa tavoitteekseen luoda vastakkainasetteluja mediassa, politiikassa ja kaikissa taiteen lajeissa.
Kirja on kaikenlaisen älyllisen erimielisyyden puolustus ja herätyshuuto. Siinä inhotaan myötäilyä, makeilua ja ylipäänsä ”sentimentaalisuuden löyhkää”.
Konsensus on rappiota.
Yliturvallisuus on hoivan ja terveellisyyden hakua. Siitä Raivio on saanut tarpeekseen. Se on ”alhaista” ja valheellista, kuten kaikki yksimielisyyteen eli konsensukseen pyrkiminen. Turvaton tila on rehellisempi ja terveempi, negatiivinen kritiikki aukaisee uusia linjoja ja pystyy parhaimmillaan rikkomaan valheellisia itsestäänselvyyksiä. Ristiriidat ovat luovuuden edellytys, ja vastoinkäymiset hyvästä.
Agonistinen ja antagonistinen johdetaan kreikan kielen sanasta agon, konflikti.
Kun kommunikointi pysyy agonistisena eli keskustelevana, ei vastustus muutu liian vihamieliseksi eli antagonistiseksi, väkivallaksi ja sodaksi.
Agonistisesti Raivion ajattelua seuraten voisi väittää, että Putinin kanssa olisi pitänyt pystyä vielä enemmän hakemaan keskustelua. Siis aivan päinvastoin kuin Euroopassa yleisesti toitotetaan: että Macron ja Niinistö menivät liian pitkälle yrittäessään keskustella diktaattorin kanssa. Siis että olisi pitänyt mennä vielä pitemmälle ja pystyä saavuttamaan agonistinen taso, ryhtyä suostuttelemaan Venäjää olemaan hyökkäämättä. Jossittelu on täysin turhaa, mutta nyt olemme sodan tiellä.
Kirjassa ammutaan tällainen ajattelu alas, sillä havainnolla, että Putin ei keskustele omassa maassaankaan kenenkään kanssa, vaan sanelee.
Oma mielipide?
Ongelma omista ajatuksista ja tunteista on mutkikas. Olemme jokainen osa mielenliikkeiden kenttää, sekä älyllisesti että emotionaalisesti. Mitään ”omia” mielipiteitä ei ollenkaan ole, vaan on meidän asettumisemme johonkin kulmaan ajatustenvaihdossa.
Suhtautuminen voi olla luovasti uudistavaa tai tunteenomaisesti johonkin takertuvaa. Olemme osa taistelevien ihmisten ja laumojen mielenliikkeitä, tahdoimme tai emme.
Erilaisia taktiikoita, tekniikoita ja asenteita
Kaduttuaan 20 vuotta vanhaa murskakritiikkiään tyylillisesti Raivio siirtyy käsittelemään vastaväittämisen tehokkaampia muotoja, kuten ”tasapainottelua” versus ”haastamista kunnolla”. Hän päätyy filosofi Emil Cioranin esittämän psykologisoinnin kritiikin kannalle: vastustajia tarvitaan, konflikteja, vaaroja, jotta ”kansa voisi säilyttää hermostollisen hyvinvointinsa”.
Esseen ydin on, kuinka tärkeää on erimielisten saaminen keskustelemaan argumentoiden kiihtymättä. Ja sekös on varsinkin suomalaisille vaikeaa. Kirjassa viitatun Harry Salmenniemen romaanissa Varjotajunta kuvattu vaikenevien vieraiden keskinäinen vihamielisyys on todellisuutta maassamme. Miten usein sen päättyminen jonkinlaisella keskusteluyrityksellä onkaan todistajanlausuntoni kautta totta. Pitäisi korostaa äidinkielenopetuksen tärkeyttä, varsinkin sen puheopin käytäntöjä. Saa riidelläkin, kunhan se tapahtuu älyllisesti.
Huomautan havainneeni, että eduskunta on sinänsä melkoinen puheopin koulu. Poliitikot, jotka hyökkäävät istunnoissa toistensa kimppuun rajusti, ovat käytävillä ja kahviloissa hyviä ystäviä. Suomessa siis ehkä jo aika hyvin toteutuu Raivion mainitseman Chantal Mouffen puolustama agonistinen demokratia.
Nietzsche
Kautta teoksen Raivio viittaa Friedrich Nietzscheen ja tämän vihollisuuteen kohdistuviin kirjoituksiin. Niistä moraalifilosofian kritiikissä esitetyt arvojen kautta yläpuolelle asettumiset ja sitä kautta vihollisen arvostamisen korostaminen ovat pohjia genealogiselle lähestymistavalle esimerkiksi ranskalaisessa filosofiassa. Esillä kirjassa ovat Jean Baudrillard ja Gilles Deleuze näkyvästi, Jacques Derrida ja Michel Foucault vähemmän.
Oma ongelmansa on laumaistunut tai kuplistunut kovaääninen tilanotto. Tästä kirjassa on hyvät esimerkit Juhani Branderin romaanista Miehen kuolema ja Sofia Blanco Sequeirosin esseekirjasta Voitto.
Parhaimmillaan Raivio on Kirveellä töitä -osiossa hyökätessään ylipsykologisointia vastaan:
”Terapiapuhe ruokkii ajatusta, jonka mukaan kaikki ovat pohjimmiltaan haavoittuneita ihmisriepuja, jokainen on omalla tavallaan uhri. Elämä muuttuu yhdeksi suureksi terapia- ja hoivaprosessiksi, mutta myönteisessä mielessä.”
Ihmiset uskaltavat kertoa hävettävät asiansa julkisesti ja heistä tulee rohkeita ja innostuneita. Tätä tekopositiivista negatiivisuuden alasajoa arvostelee Baudrillard.
Herman Raivio latelee kaikki positiivisen puheen haitat ja ärsytykset. Rakkaudesta kirjoittaminen on imelää, myönteisten tunteiden vuodattaminen typerää. Mutta onko tämä sulkeutuneisuuden ja jälkikorona-ajan satoa? Nyt saa taas tavata ja halata! Yes-mielialan kritiikin ymmärtää, mutta teilaamisen hyviä puolia on vaikeampi tajuta.
Kirjoitin nuorena kriitikkona muutamia alasampuvia arvioita. Niistä eräs, Heikki Reivilän runoteoksesta Itseään suurempi kivi kirjoitettu, lähti kiertämään esseekursseilla varoittavana esimerkkinä siitä, miten ei pidä kirjoittaa. Otsikoin ”Itseään pienempi kirja” ja lopetin: ”Kirja on ohut ja helppo kantaa kotiin vaikka taskussa. Lukemisen jälkeen se on vielä köykäisempi.”
En ole ylpeä tästä teilauksesta. Se on tahallisen ilkeä eikä tee oikeutta runoilijalle. Lievästi kaduttaa.
Ironia on oma juttunsa. Se ei parhaimmillaan ole pilkkaa. Kaikki hyvä agonistinen kritiikki kommentoi ja ottaa eri näkökohtia huomioon.
Kriittinen käytös
Kritiikin kirjoittaminen ja käyttäytyminen mediassa saa olla aggressiivista. Juuri ”miten pitäisi käyttäytyä ja miten kirjoittaa oikealla tavalla” ovat lattean tekosivistyksen kulmakiviä. Kukaan ei ole kaikkitietävä, joten on uskallettava ”esittää” makutuomaria omista lähtökohdistaan. Eri kuulijat ja kuulijakunnat reagoivat ja se vauhdittaa jatkokeskesteluja.
Raivio käsittelee monia tuttuja loukkaantumisdebatteja ja käytösskandaaleita. Niistä pidän itse Jouko Turkan ja Markku Eskelisen häiriköintejä hedelmällisinä muurinsärkemistekoina. Eliitiin käsite on vaarallinen. Sen taakse ryhmittyvät oppineimmat fariseukset, jotka eivät siedä arvostelua. Häiriköitsijän on oltava älyllisesti tarpeeksi kyvykäs ja sosiaalisesti rohkea.
Kirjassa mainittujen kohutapausten päälle mainitsen muutaman muistamani normistojen rikkomisen: tv-lähetyksissä Ismo Alanko tuli johonkin Ylen musiikkiohjelmaan eikä istunut minne ohjattiin. Tilanne oli suistua raiteiltaan. Sama mies haukkui äskettäin tosi-teeveen: ”Ihan hirveetä skeidaa!”
Pahiten, Turkan jälkeen, ohjelman pasmoja on sotkenut Veltto Virtanen, joka pilkkasi Marco Bjurströmiä tanssien tämän takana matkien nami-nami-tyyliä. Hän sai myös porttikiellon MTV3-kanavalle pilkattuaan suorassa lähetyksessä ohjelmaa ja sen juontajaa.
Tähän liittyvät ennakkokäsitykset yksilöistä. Usein tunnutaan suhtautuvan niin, että on tärkeämpää kuka sanoo kuin mitä sanoo. Tästä pääsemmekin asiantuntijuuteen.
Asiantuntijakerma
Yleensä kaikkien alojen huipulle päässeet muodostavat jonkinlaisen hovin kannattajiensa ja nuolijoidensa ympäröimänä. He turvautuvat vanhoihin saavutuksiinsa ja tuottavat suojakseen kaanonin. Tällaiseen luutumiseen kohdistuva kritiikki on aina terveellistä. Markku Eskelinen teki suuren työn kirjoittamalla uusiksi suomalaisen proosakirjallisuden tutkimuksen, jonka Siltala julkaisi nimellä Raukoilla rajoilla. Eskelinen romuttaa useita pinttyneitä mielikuvia ja itsestäänselvyyksiä ja saa aikaan muutospainetta ja uudelleenarviointia. Silti tietenkin myös Eskelisen tekstiä pitää lukea kriittisesti. Kukaan ei tiedä kaikkea.
On syytä suhtautua epäillen sellaisiin kritiikkeihin, joissa ammutaan henkilöä tai jopa hänen maailmankuvaansa kokonaisena pläjäyksenä. Se ei ole koskaan paneutuvaa. Väkevällä kirjoituksella on aina tavoite – teeskentelijän ja matkijan kyllä tunnistaa. Kulunut vanha neuvo ”nähdä sekä ruusut että risut” on hyvä. Ei mikään vaivalla tehty työ ole läpimätä, vaikka verta janoava suuri yleisö sellaista ajatusta kannattaisi.
En oikein lähde mukaan myöskään Raivion ”läsnäolon” ja ”kohtaamisen” mitätöintiin, vaikka ne ovatkin kliseytyneitä termeinä. Ehkä ne käsitteinä kannattaisi kiertää, mutta voisi joillain muilla sanoilla puhua hereillä tai valppaana olemisesta ja kahdensuuntaisesta kommunikoinnista, joita en julistaisi kuolleiksi.
Minästä
Ennen oli liikaa rajoituksia, nyt herkkähipiäisyyttä. Ennakkoasenteista ei ole päästy. Ennen tuomittiin jumalattomuudesta, nyt on kiroilun aika. Ongelmaksi on noussut herkkähipiäisyys. Suurin ongelma mediassa on loukkaantuminen, ”kuinka minua on kohdeltu väärin”. Raivio käyttää termejä laastarointi ja traumatisointi osuvasti.
Raivion mukaan olemme siirtyneet hoivan estetiikkaan: ennen taiteessa tapeltiin, nyt laastaroidaan. Kaikki uhriutuvat tänä sanasotien aikana. Traumautuneita puolustetaan ja lääkitään.
Kirjassa käsitellään kahta arkaa aihepiiriä: rasismia ja naisvihaa. Näiden ympärillä tapahtuu paljon. Raivio johtaa Nietzschen termit ”kaunaisuus” ja ”ylemmyydentunne” nykyaikaan ja päätyy käyttämään Susan Neimanin termiä ”uhriuden olympialaiset”.
”Turvallinen tila” on uhrien puolustamiseksi luotu käsite. Raivion mukaan näyttää siltä, että sitä ”käytetään kaiken negatiivisen poissiivoamiseen”. Ollaan siis teoksen ytimessä. Turvaton tila on kirjoittajan puolustama alue, vaikka ei sekään ole pyhä tila, mutta väljähtymättömämpi vastakohtansa. Identiteettipolitiikasta on kysymys, ja se on pirstaloitunut kenttä, johon aina vain ilmaantuu uusia ”puhtaita alueita” ja ryhmiä, jotka määrittelevät sen, mikä on oikein.
Kaikkien kukkien on vaikea antaa kukkia. Aina jonkun mielestä osa on rikkaruohoja.
Armoilla olo
Onko ihmisen helvetti olla toisten arvioitavana, kuten Jean-Paul Sartre kärjistää? Vastauksia kysymykseen voisi hakea historiasta ja sääty-yhteiskunnan ajasta, jolloin ihmisten arvo näkyi päälle päin. Mutta koska oli säädyt, tilanne hyväksyttiin. Kammottava tila on syntynyt tasa-arvon myötä? Arviointi jatkuu, mutta nyt luokittelun tekee subjekti. Nyt kaikki ovat kulutusjärjestelmän osia, kuten Baudrillard kirjoittaa. ”Raha ei haise” voi alkuperäisessä merkityksessään olla totta, mutta se ”näkyy ja kuuluukin”.
Kiinnostavaa on Raivion kuvaus Sophie Callen projekteista rikkoa ennakkoasenteiden rajoja pistämällä itsensä alttiiksi. Tämä on ulkoisten piirteiden määräävyyden rikkomista, luokkarajojen rikkomista!
Mielenkiintoisesti jatkuu kirjassa vierauden teema Baudrillardin Pelinteorian kuvauksella. Pelit ovat tiloja, joissa ”asiat ketjuuntuvat subjektin hallinnan ulkopuolella” ja hän joutuu turvattomuuden tilaan. Se on uudestisyntymä, koska aiemmin olemme syntyneet kieleen, joka on valmis, vieras rakenne, ja arvoihin.
Näin heittäytymisen voi kokea terveyttävänä kokemuksena, omaa minäkuvaa hävittävänä roolileikkinä.
Baudrillardin teosta Loputon illuusio seuraten voisi syventää minän ja kontrollin kokemisen ylivoimaisen vaikean hallinan problematiikkaan.
Raivio siirtyy Riikka Pulkkisen Vieras-romaanin kautta ruumiillisuuden kokemiseen ja siihen liittyviin teorioihin, nautintoon ja seksualisuuteen. Hän viittaa Slavoj Zizekin ja Herbert Marcusen näkemyksiin nautinnosta ja yhteiskunnasta.
Minusta Pulkkisen teos ei ole kliseinen, vaan hyvä kuvaus naisen alttiiksi asettumisesta ja vapautumisesta.
Kamppaileva kontrolli
Jos lacanlaisesti määritämme alitajunnan kielimäiseksi, Suuren Toisen synnyttämäksi minäksi, tulemme peiliin tuijottamisen luomaan itsekeskeisyyden ongelmaan. Vapautumisen tästä Raivio ymmärtää kehollisena laajentumisena ja nautintana. Hän päättää itsetutkiskelun tutkiskelunsa moraalin voittoon: ”Minä voin nauttia, mutta entä muut? Heillä ei mene hyvin. Maailma on valmis vasta sitten, kun kaikki on saatu tottelemaan samaa nautintoimperatiivia.”
Edellinen vaikuttaa idealistiselta, kontrollin painostamana elävän ajatukselta. Kontrollia ei ole mahdollista purkaa kokonaan, sillä rakennumme sen kautta. Analyysi johtaa vain harhailuun omissa katakombeissa.
Jyrki Lehtola kirjoittaa Imagessa 3/2024: ”Sisäisen äänen olemus on se, että kun siihen kerran rakastuu, se ei hiljene.” Hänkin lopettaa artikkelinsa jonkinlaiseen vaatimukseen ”katsoa ulospäin”. Olisi ehkä parempi korjata Lehtolan päälauseen loppu muotoon: ”siitä ei ole helppo päästä eroon”.
Kliseeksi muotoutuneen tarinan mukaan Buddha valaistuttuaan bodhipuun alla käänsi katseensa kokonaan ulospäin. Idealismin voi siis kääntää myös niin päin, että mielen hiljennyttyä tapahtuu itsestään muutos: Kun tarkkailija tajuaa olevansa sama kuin tarkkailtava, hän vapautuu havainnoimaan. Julia Kristevan mukaan kieli on ajattelua ylläpitävä symbolinen käsitejärjestelmä, jota hallinnoi alitajuinen semioottinen ”omien kokemusten tunnerekisteri”. Siihen vapautuminen käskyttävän yliminän vallasta antaa tilaa nauttia, ja toisiin suhtautuminen tervehtyy. Teorian uusi kulma on ennen ja erillään kielestä oleva jäsentymätön tahtotajunta.
Tällaiseen mielentilattomuuteen viittaa Raivion mottositaatti (Goethe: ”Todellisen kunnioituksen ansaitsee se, joka ei koko ajan huolehdi itsestään.”), mutta epämääräisesti, että kokonaisuuden osa on tajunnut tilansa.
Katse
Teoksen kolmas osuus kääntyykin ulkomaailmaan, pääasiassa sen historiaan. Arkkitehtuurin muutoksia lähinnä betonibrutalismin kautta valaisee seikkaperäisesti essee Poissaolon arkkitehtuuri.
Katso joukkotuhoa kuvaa ja kertoo säälittä holokaustin jäljitettävissä olevista hirmuteoista.
Punk-ilmiöstä Raivio kertoo raikkaan subjektiivisesti esseessä Nahkaa, piikkitukka, niittejä ja akne. Siinä kirjoittaja reflektoi itsensä osana yhteisöä ja päätyy tajuamaan, ettei mitään kunnioitusta pidä pyrkiä saavuttamaan: ”Kukaan ei ole turvassa häpäisyltä.” ”Se, joka vaatii muilta kunnioitusta, on pelle.”
Kokonaisuutena esseeteos on raju ja osuva puheenvuoro nyky-yhteiskunnan psykofyysisestä tilasta.
Erkki Kiviniemi
* *
♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️
Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Kielletty rakkaus ja karu luonto – arviossa Ingeborg Arvolan Jäämeren laulu
KIRJAT | Norjalaiskirjailian 1800-luvulle sijoittuvan romaanin päähenkilö kaipaa elämää, jossa voisi tarjoa kahdelle pojalleen edes toisinaan lohisoppaa ja piimää.
Hajonneen perheen toipumista ja uusia ruumiita – arviossa Satu Rämön Rakel
KIRJAT | Hildur-sarjan neljännessä osassa avataan perheen äidin kohtaloa ja selvitellään siihen kytkeytyviä nykypäivän rikoksia.
Kuka puolustaisi paperittomia – arvioitavana Anneli Kannon Kaivatut
KIRJAT | Afgaanitytön katoaminen ei virkavaltaa kiinnosta, joten Noora Näkijä päätyy selvittelemään paperittoman maahanmuuttajan katoamista Näkijä-trilogian päätösosassa.
Sinkkuus – epätoivoa vai auvoa? Henna Karppinen-Kummunmäki kirjoittaa parisuhteettomuudesta ennen ja nyt
KIRJAT | Ilman parisuhdetta elävien määrä on Suomessa koko ajan lisääntynyt. Henna Karppinen-Kummunmäki esittelee pariutumattomien elämää ja seurustelukulttuuria eri aikoina.