Sirja Nironen lauantain kävelykonsertissa Sara Hildénin museossa. Kuva: Maarit Kytöharju
MUSIIKKI | Eetu Lehtosen kantaesityksenä kuultu Hymn sai alkusysäyksen Lehtosen lukiessa Aberfanin kylässä vuonna 1966 tapahtuneesta kaivosjätteen maanvyöryonnettomuudesta.
Kikka Holmberg, teksti
Tampere Biennale (10.–14.4.2024) tarjosi tänäkin vuonna laadukkaan ja yltäkylläisen katsauksen uusimpaan musiikkiin niin konserttien, äänitaiteen kuin perhepäivienkin merkeissä. Minna Leinosen luotsaamalla festivaalilla kuultiin lukuisia kantaesityksiä, joiden kirjo osoitti, että nykymusiikki muuttuu koko ajan moninaisemmaksi ja moniäänisemmäksi.
Keskiviikkona Pienessä salissa kuullussa Keski-Pohjanmaan Kamariorkesterin värikkäässä ja hiotussa konsertissa kantaesitetty Heidi Hassisen (s. 1993) Sära (2022) tiukkui vienoja tunnelmia ja valonsäteiden pilkistelyä. Säveltäjän mukaan Sära peilaakin ajatuksia valosta, sen pilkkeestä, peilautumisesta ja valonsäteiden suodattumisesta. (Lue Hassisen haastattelu täältä.)
Hienovaraisessa ja miltei pidättyväisessä orkesterinkäytössään Sära loi oivallisen vastakohdan konsertin aloittaneelle Jukka Tiensuun (s. 1948) dynaamisesti liikkuvalle kappaleelle Sulci (2011), joka soi orkesterin käsissä kirkkaasti ja energisesti.
Kutkuttava ja osuva puolestaan oli Matilda Seppälän (s. 1993) konsertti- ja kilpailukäytännöille irvaileva For the Win (2021). Kokeilevan ja kuviakumartamattoman Seppälän kappale on oiva yhdistelmä hupia ja painavaa musiikillista sisältöä. Klarinettisolistina soittaneella Olli Leppäniemellä, kapellimestari Eva Ollikaisella ja teoksen vuonna 2021 kantaesittäneellä huippuorkesterilla näytti soittaessaan olevan hauskaa, vaikka For the Win epäilemättä tarjoaa leikille vastapainoksi myös teknisiä haasteita sekä solistille että orkesterille. Yhteistyö oli kaikin tavoin hiottua.
* *
Kantaesityksiä kuultiin myös perjantain ja lauantain ilmaiskonserteissa. Milavidassa koettiin perjantaina kaunis runoutta, lausuntaa ja musiikkia yhdistävä Vesi on maailman muisti -konsertti, jossa esiintyivät Johanna Suvenmetsä (huilu), Olli Hirvanen (kitara) ja Johanna Venho (lausunta). Runouden ja musiikin yhteen saatelleen Venhon lämmin ääni ja vähäeleinen lausunta antoivat tilaa ja tekivät oikeutta Mirkka Rekolan ja Johanna Suvenmetsän säkeille sekä Venhon omille runoille. Milavidaan kertyi yleisöä huomattavasti arvioitua suurempi määrä, satakunta henkilöä, joten tähänkin kirjatut havainnot on tehty konserttisalin takana olevasta salista avoimen oven kautta, esiintyjiä näkemättä.
Kantaesityksenä kuultu Sami Klemolan (1973) Hule (2024) on saanut innoituksensa YK:n kestävän kehityksen tavoitteesta saada puhdasta vettä kaikkien maailman ihmisten käyttöön vuoteen 2030 mennessä. Klemola käyttää teoksessaan osien nimiä myötäilevää raskasta tekstimassaa, ja osien puheosuudet vaihtelevat paasauksen, äksyn aksentoinnin, kuiskauksen ja huudon välillä. Kitaran ja huilun osuudet kannattelevat ja vahvistavat tekstisisältöjä ja tuntuivat kuvailevan veden ääniä ja liikettä.
Kuvaillen etenivät myös Aki Yli-Salomäen (s. 1972) pienieleinen Vesimittari (2011), jossa Hirvasen kitara piirsi veden tyynen pinnan värähtelyt hyönteisen liikkeiden alla, sekä Riikka Talvitien suloisesti pyrähdellyt (s. 1970) Hippiäistyttö (2009). Ville Aslak Raasakan (s. 1977) kappaleessa The Moss Slowly Growing (2022) hillityn pinnan alle kätkeytyi liikettä ja latausta. Konsertin kauniina ja monitunnelmaisena päätöksenä kuultiin Ilkka Hammon (s. 1983) Johanna Venhon samannimiseen runoon pohjautuva Ja kun sataa… (2020).
* *
Yleisöä riitti runsaasti myös sellisti Sirja Nirosen ja lausuja Antti Tiensuun kävelykonserttiin Sara Hildénin museossa. Tapahtuma yhdisti uusimman musiikin Eeva-Liisa Mannerin tekstiin Kävelymusiikkia pienille virtahevoille sekä omalla tavallaan myös ympäröivään kuvataiteeseen, Hildénin museon oman kokoelman teoksiin. Nirosen antautuva ja huipputaiturillinen sellotaide soi vangitsevasti museon akustiikassa, ja Tiensuun mainiot osuudet sointuivat sen pariksi sulavasti.
Elisar Riddelinin (s. 1993) Väkevä (2024) soi konsertissa kantaesityksenä. Loitsua ja loitsun lukemista kuvaavan teoksen juuret ovat Riddelinin mukaan suomalaisessa mytologiassa. Teos käynnistyi popahtavan lempeästi sellon pizzicatojen ja Nirosen lämpimän lauluäänen pehmein soinnein. Rauhaisat tunnelmat kehittyivät vähitellen vimmaisiksi ja virtuoottisiksi, huohotuksen ja jalanpolkemisen vahvistamiksi. Vaikuttava kappale osoitti Riddelinin myös tuntevan hyvin sellon ilmaisumahdollisuudet.
* *
Kapellimestari Olari Eltsin johtamassa Tampere Filharmonian konsertissa kuultiin kantaesityksinä Eetu Lehtosen (s. 1989) Hymn (2023) ja Suomen-ensiesityksenä Cecilia Damströmin (s. 1988) Wasteland (2022).
Eetu Lehtosen Hymn sai alkusysäyksen Lehtosen lukiessa Aberfanin kylässä vuonna 1966 tapahtuneesta kaivosjätteen maanvyöryonnettomuudesta. Onnettomuudessa tuhoutui kokonainen kylä ja paljon lapsia menehtyi. Hymn ei säveltäjän mukaan ole suoraan ohjelmallinen kuvaus tapahtumista, mutta sitä kuunnellessa tarinan kaari hahmottuu kuitenkin selkeästi sointimaailman vähitellen puhdistuessa teoksen edetessä. Lehtosen orkesterinkäyttö on oivaltavaa ja hienovaraista ja Hymn on kaikin tavoin hallittu ja harkittu kokonaisuus.
Damström käsittelee teoksessaan vaatteen matkaa ostohetkestä sekajätteen polttouuniin sekä puuttuu myös vaateteollisuuden viherpesuun. Käsiohjelman mukaan säveltäjä haluaa saada ihmiset ymmärtämään, että jos meillä on varaa kuluttaa, meillä täytyy olla myös varaa huolehtia tuottamastamme jätteestä. Teokset tutuiksi -tilaisuudessa ennen konserttia Damström korosti, että suomalainen ostaa vaatteita 19 kiloa vuodessa ja vaatteita heitetään pois 13 kiloa vuodessa henkilöä kohden. Vaatteita kierrätetään, mutta suuri osa päätyy poltettavaksi.
Tiukkaa ja aiheellista sanomaansa Damström kuljettaa teoksessaan lukuisien lainauksien ja niiden muunnelmien kautta. Matkassa kieppuu suvivirsi, Maija Vilkkumaan Ei, Für Elise, Moldau ja moni muu tuttu ja liki kliseinenkin kappale. Tyylilaji vaihtelee julistamisesta ironiaan ja parodiaan, mutta teoksessa on myös koskettavia hetkiä. Teoksen avautumiseen kuulijalle esittelytekstin ja teoksen taustojen tunteminen on lähestulkoon välttämätöntä.
Konsertin avannut Kalevi Ahon (s. 1949) Syvien vesien juhla (1995) soi nimensä mukaista jykevyyttä uhkuen, suvantoja juurikaan tarjoamatta. Päätösnumerona kuultiin Unsuk Chinin (s.1961) Puzzles and Games from Alice in Wonderland (2017), jonka solistina taituroi laulullisesti virtuoosinen, värikkäästi näytellyt, naukunut ja karjunut sopraano Pia Komsi.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Kirill Karabits ja Tampere Filharmonia osoittivat, että Ukrainan kulttuuria ei niin vain nujerreta
KONSERTTI | Tampere ja Kiova ovat olleet ystävyyskaupunkeja 70 vuotta. Tampere-talon perjantaisessa konsertissa juhlittiin sitä ja itsenäisen Ukrainan selviämistä.
Antiikin myyttejä ja Raamatun tekstejä Mozartin sävelkielellä – Idomeneo Musiikkitalossa oli suuri elämys
OOPPERA | Vanhaan taruun ja osin vanhaan testamenttiinkin perustuva libretto kulki synkästä alusta valoisaan loppuun, jossa lähes kaikki kokivat, mikä voima rakkaudella voi olla.
John Scofield perkasi Amerikan laulukirjaa intiimillä keikallaan Tampereen G Livelabissa
KONSERTTI | Säveltäjä-kitaristi John Scofieldin pitkässä setissä soivat niin jazz, blues kuin kantrikin – maestrolle ominaiseen tyyliin.
Merkityksellistä melskettä – Tampere Filharmonian konsertissa kuultiin Osmo Tapio Räihälän kantaesitys
KONSERTTI | Räihälän Harmattan-teoksen lisäksi Tampere-talon konsertissa kuultiin Šostakovitšin viides sinfonia ja Hindemithin viulukonsertto.