Hiekkakuoppakantrin kuninkaiden haikeus lämmittää – arviossa Koisjärven Diskon Väisälän asteroidi

Kuva: Eero Kulla

Koskaan ei tiedä mihin graffiti päätyy. Syvältä hylättyjen huoltoasemien, syrjäisten sorakuoppien ja kallellaan seisovien latojen Suomesta ammentava Koisjärven Disko nappasi nimensä 1970-luvulla ladon seinään maalatusta graffitista, mikä sopii hienosti kaihomielistä kantria ja lämpimän melankolista kitarapoppia soittavalle sisämaan taajamien yhtyeelle. Karkkila, Vihti ja Nummela ovat kaikki juuri sitä kansallista maisemaa, jossa mainittuja maamerkkejä lipuu vastaan.

Kitaristit Mikko Virta ja Tomi Wahlroos vastaavat Koisjärven Diskon biisikynästä. Olennainen osa soundia on avaraa melankoliaa maalaavan Jorma Mäkelän pedal steel. Sami Artolan rumpujen ja Jouni Virtasen basson ohella kokonaisuuden täydentää Ville Sihvonen laulussa ja kitarassa. Rakennusaineissa maistuu niin americana ja kantri kuin tunnelman niin vaatiessa rock.

Raukeasti hymyilevä avausraita Me muistamme toisemme eri lailla on haikeassa positiivisuudessaan toimiva sisäänajo Väisälän asteroidin (Soit se silti, 2024) ajattomaan ja turhaa hötkyilyä välttelevään kuvastoon. Yle Radio Suomen soittolistalle noussut Eveliina näppäilee öisemmin ja täydentää hienosti kasvavaa tunnelmointiaan naisstemmalaululla. Ajattomasti pelkistävä toteutus nousee tyylikkäästi hillityillä kitarasäröillä, muttei lähde keulimaan.

Elinan kanssa rahat menevät soittoruokaloihin haikealla läpsyttelyllä, jossa Sihvosen kiireettömästi muisteleva laulu on toimivasti kotonaan. Elinan perään huudellaan ehkä liiankin samaa uraa toistaen, vaikka tunnelma on hienosti patinoitu. Liian monta Aku Ankkaa nostaa mielikuvia turkulaisen Limonadi Elohopean ja sen laulajan Tero-Petri Suovasen sympaattiseen töksäyttelyyn. Rockisti reippaampi poljento tuntuu sujuvan koisjärveläisiltä yhtä luontevasti kuin raukeampi soitto.

Tuuleen karannut höyhen rakentaa mies- ja naislaulun sulavalle syleilylle, kun soitto tunnelmoi hiukan leveämmillä harteilla. Särö on toki edelleen hillittyä ja pedal steelin koristelema maisema kantri-iskelmää. Hiihdän kunnes lumi sulaa pois näppäilee unimelankoliaa loputtomalla terapiahiihdollaan. Evoluutio vie ihmiseltä lopulta vapaan tahdon, maalailee pienesti kaunis pohdiskelu.

Levyn kolmas naisen mukaan nimetty kappale, Katariina, polkee mukavan energisesti edellisen melankolian jälkeen. Jälleen mies-nais-stemma nostaa kappaletta hienosti. Savuisen sykkivä ja menojalastaan huolimatta yhtä lailla hillitty ja pelkistetty teos saa viime silauksen banjosta. Menojalka lähtee jo hiukan vispaamaan.

Kunnon rokkivaihde rysäyttää liikkeelle Mitä mä teen -kappaleen, mutta laulussa on läsnä koko albumia kantava valoisa patina. Vaikka itsemurhaa käsittelevässä biisissä lauletaan Gösta Sundqvistin hengessä, että ”Elina mitä mä teen”, ei yhtye silti lähde soittamaan ranteita auki. Kappaleen päättävä leveässä haarassa tehty särövinguttelu on välillä mukavaa puuhaa. Kivan reipas humppapoljento on myös Meno kiihtyy -rallissa, vaikka toteutus onkin paljon edellistä hempeämpi. ”Kun on huominen, loppuu juominen” -riimi kiikkuu kömpelyyden rajapinnoilla, mutta kappaleen kertosäkeessä on mainio imu. 

Pienesti kaunis ja haikeasti ujeltava Laulut, jotka sai sut itkemään saa lauluun vahvistuksekseen Milla Palovaaran. Sama tulevaisuususkoinen mutta tyhjän taajaman realismin hyväksyvä haikea soundimaailma soi myös Imatra talvella -kappaleessa. Pahvit ikkunassa hiipuva Imatra talvella on mainio kielikuva, vielä täällä mutta kohta poissa.

Rokkenrolli Aurinkoon päättää haikean debyytin mainiosti tarttuvalla kesäbiisillä, jonka tahdissa kelpaa kaahata liha tiskissä, aurinkolasit silmillä ja parhaassa seurassa. Iloisen riehakas menopala koristellaan maukkaasti puhaltimilla ja osuvasti laulua täydentävllä taustakuorolla.

Koisjärven Diskon ensimmäinen albumi on linjakas. Siiitä löytyy haikeutta ja lämpöä, mutta myös rokkihaaraa ja kesähitti.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua