Luukas Ojan energinen rock kypsyy hyvällä tavalla – arviossa Mitä mä pelkään

Kuva: Playground Music

Luukas Ojan ärhäkkä suoraviivaisuus, positiivinen tekemisen meininki ja päällekäyvän energinen soitto on ilahduttanut kotimaisia kuulijoita aiemmin kahden albumin ja lukuisten energisten keikkojen verran. Joensuu-taustaisten Jessica Kräkinin ja Iita Ylösen akustisesta lauluntekijäduosta rosoiseksi viiden hengen rock-koneeksi kehittyneen yhtyeen edellinen albumi Lähdinkö liian varhain (Playground, 2022) onnistui jo tuomaan ärhäkkyyden ja kipakoiden potkujen oheen rauhallisempiakin tarttuvan melodisia hetkiä. Kolmosalbumi Mitä mä pelkään (Playground, 2024) vie kaavaa vielä monipuolisempaan suuntaan.

Efektien kautta lauluunsa vielä pari pykälää tylyyttä lisäävä Oon väärässä potkaisee levyn käyntiin päällekäyvän kipakasti. Vaikka melodista kaarta ja niskan mukaansa nappaavaa riffikoukkua on totuttuun tapaan mukavasti paketissa, on yleisilme tylyn tumma ja energinen. Vaikka ollaan väärässä, kerrotaan sekin lausunto ajankuvaan sopivalla ehdottomuudella. Tämän päivän asenneilmapiirihän on ”ei oo unta, tsemppii kulta”.

Omia virheitä kimaltavasti pohdiskeleva Koko kansa pitää toimivasti kiinni laukkakompista ja Luukas Ojan hienosti toisiaan täydentävästä kaksiäänisestä laulusta. Tumma tapetti ja soiton energisesti paahtava liike muodostaa kokonaisuutta keskiössä hallitsevan laulutulkinnan kanssa yhtyeelle toimivan kaavan, josta ponnistaa.

Valoisammin sykkivä Paras ilta pitkään aikaan nosti Levyraadissakin kommentteja PMMP-pastissista. Yhteyden pystyy kyllä löytämään punkenergiasta ja kappaleen leijailevasta esikertosäkeestä. Ehkä yhtyeen aurinkoisesti hymyilevä ”kesäbiisi” onnistui silti hiukan hämäämään asiantuntijoita, sillä keskimäärin Luukas Ojalla on aika omanlaisensa ilme. Tarttuvuuttahan biisissä on, ja sellaisena ystäväporukan bilenostatus-voimabiisinä kappale murisee ja svengaa komeasti.

Älä mee leijailee jälleen tummemmissa vesissä, sellaisella veitsenterällä seisovalla uhkaavalla tunnelmalla. Tymäkästi nouseva kertosäe junnaa hiukan paikallaan, mutta värikkäästi maalaileva väliosa nostaa kappaleen komeaan kimallukseen. Heleämmin rakennettu Maailman kaunein ihminen pehmentää sävyjä pohdiskellen silittelevänä voimaballadina, jonka särö tuo kokonaisuuteen mukavasti isosti kaartavaa potkua. Leveän positiivinen junttaus toiminee hyvin tulevien kesien festivaalihoilotuksissa.

Kipakka Haluan kaiken heittää löylyä puistonpenkillä eikä aio nöyrtyä. Siskojen kanssa lauletaan tie auki taivasta myöten. Volkkari, työt ja Einari jäävät taakse, kun Gimmel, Maija Vilkkumaa, Avril Lavigne ja Nylon Beat näyttävät mallia vanhojen Suosikkien kansista. Surulaulut soi ammentaa tylymmin junttaavasta kaavasta hiukan töksäytellen, mutta onnistuu energiallaan nostamaan jalat. Riisuttu soittoilme pukee hienosti Sinä syksynä -kappaleen haikeasti hymyilevää menneiden muistelua.   

Sanomatta selvää on paketin parhaita yksittäisiä täkyjä. Pahaenteinen mollijuntta kohtaa energisen ”Saa rakastaa ketä vaan” -julistuksen komeasti. Mieleenpainuva kertosäe nousee vielä pari astetta säkeen yläpuolelle ja sellainen positiivinen turpiinveto-meininki nappaa mukaansa. ”Se on sanomatta selvää et otan susta selvää.”

Lopuksi ollaan Turvassa, vaikkei päätösraita kovin pehmeästi silittelekään. Kirkkaanhaikea pohdiskelu kumartaa jälleen hiukan sinne PMMP:n suuntaan. Sinä et poista kipua enkä minä vie pimeyttäsi pois, mutta silti ”turvassa tässä oon”.

Luukas Ojan positiivisen energinen matka kipakan suomirockin laitumilla jatkuu näyttävästi. Vaikka vaikutteita on paikoin helppo nostaa esille, on yhtyeen oma linja ollut kaikilla kolmella albumilla selkeästi kantava voima. Biisikynä on terässä ja kaavaa kyetään laventamaan tarinoiden tarpeiden mukaisesti.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua