Janne Saarikivi avaa Hankalat sanat -kirjassaan näkymiä sanojen taustoihin, käyttäjiin ja käyttötilanteisiin

Kuvat: Teos

Alussa oli sana.

”Viimeisellä rajalla sanat loppuvat. Tämä kirja on sanoista, jotka vaihtuvat, tai sanoista joita ihmiset ensin puhuvat innoissaan ja joita seuraava sukupolvi sitten inhoaa. Sellaista on ihmisen elämä kielen kyydissä.”

Kielitieteilijä Janne Saarikivi avaa uudessa kirjassaan virkistäviä näkymiä sanojen taustoihin, niiden käyttäjiin ja käyttötilanteisiin sekä sanojen ja tekojen outoihin ja ristiriitaisiin yhteyksiin. Teos on kokoelma kolumneja, esseitä tai ”pienempiä kirjoituksia”, kuten Lakimies-lehdessä tiettyä juttutyyppiä kutsutaan. Eräät kolumnit ovat aiemmin julkaistuja, minkä Saarikivi alkusanoissaan toteaa. Tämä ei olekaan ihme, kun ottaa huomioon Saarikiven tuotteliaisuuden kolumnistina ja kirjoittajana.

Teoksen nimi Hankalat sanat (Teos, 2023) viittaa Saarikiven mukaan hankaliin sanoihin ja asioihin, jotka muodostuvat puhumalla tai kirjoittamalla. Hankalat sanat sisältyvät kieleen, joka aiheuttaa ihmisten välillä kitkaa ja ristiriitaa. Siksi ei olekaan ihme, että suurin osa kirjassa käsitellyistä hankalista sanoista liittyy yhteiskunnallisiin ilmiöihin, politiikkaan, arvoihin ja ihmisten välisiin suhteisiin.

Kuka keksi hankalat sanat?

Hankalia sanoja on 23 ja jokaista käsitellään omassa luvussaan. Lähes kaikkien osalta Saarikivi antaa lyhyen etymologisen katsauksen sanan juurista, olivat ne sitten itämerensuomalaista, länsiuralilaista, muinaisgermaanista tai tuntematonta alkuperää. Nämä etymologiset tietoiskut ovat Saarikiven kirjoitusten suola.

Otetaan esimerkiksi vaikkapa sana ”muisto”. Lukuisissa kielissä kuten viro, karjala, pohjoissaame tai kantaslaavi ja venäjä, löytyy muistoa tai muistamista muistuttava sana. Mielenkiintoiseksi tämän tekee se, että toisin kuin suomessa, sana kuvaa ajattelua, tajuamista, kertomista, tarinaa. Mennyt on mennyttä ja siitä jää jälki ihmisen muistiin. Tätä jälkeä ihminen pyrkii usein ajattelulla, tajuamisella ja kertomisella sovittamaan yhteisön kollektiiviseen muistiin. Ihminen haluaa olla osa laajempaa kollektiivista tarinaa. Tässä on vaaransa, Saarikivi painottaa viitaten esimerkkinä metoo-kampanjaan.

Sanaa ”uupumus” käsitellessään Saarikivi heittäytyy täydellä painolla tutkijan rooliinsa kuvaten yliopistomaailmaa tavalla, jota voisi luonnehtia surrealistiseksi, ellei se olisi totta. Työ yliopistossa perustuu vertailuun kollegoiden kesken sekä kilpailuun niukoista resursseista eli rahoituksesta. ”Hankkeet”, ”verkostot”, ”läpimurrot”, ”rohkeat avaukset”, ”lippulaivahankkeet”, ”huippuyksiköt” ja ”hyvinvointivaikutukset” peittävät alleen yliopiston alkuperäisen tehtävän luovan, syvällisen ja kriittisen tutkimuksen ja opetuksen edistämisessä.

”Uupumus” juontaa alkuperänsä verbistä ”uuttaa”. Näiden kantasana taas on ”uu”, joka tarkoittaa onkaloa puunkolossa, linnun pesäkoloa tai munintapönttöä. Tällaiseen ”uuhun”, tyhjyyteen, ihminen käpertyy, kun hän uupuu. ”Viimein syntyy tyhjää ja joku voi vähän kerrassaan alkaa munia uupuneen uuhun, tyhjään pönttöön, sillä tieteessä on kysymys siitä, että pönttö peuhaa.”

Suomen kielen ”sivistys” on vaikea kääntää muille kielille. ”Civilization”, ”education”, ”sophistication”, ”culture”, ”Bildung” tai ”Ausbildung” eivät osu samaan maaliin. Pohtiessaan, mitä sivistys oikeastaan tarkoittaa, Saarikivi ei yritäkään antaa kattavaa määritelmää, mutta hahmottelee käsitettä innostavalla tavalla.

Sana ”sivistys” on samaa kantaa ”siveän” ja ”sievän” kanssa; edellinen sisältää moraalisen, jälkimmäinen esteettisen näkökulman. Kyse on totuuden ja kauneuden toteuttamisesta, ”siitä, miten nöyryys ja yhteisöllisyys mahdollistavat yksilöllisen persoonan kasvun, suomalaisesta erikoislaatuisesta talonpoikaisuuden, luterilaisuuden ja valistushengen yhdistelmästä.” Taidatkos sen paremmin sanoa!

Sanoja joka lähtöön

Kirjoitustensa otsikoiden valossa Saarikivi liikkuu laajalla alueella. Otsikot kattavat laajoja abstrakteja teemoja, kuten ”Kehitys”, ”Fasismi”, ”Voitto”, ”Armo(ttomuus)” ja ”Etuoikeus”, mutta löytyvät sieltä myös ”Halla-aho”, ”Yksityisauto”, ”Aurinko” ja ”Naamakirja”. Jokaiselle jotakin: ”Tähti”, ”Toksinen maskuliinisuus”, ”Hidas” ja ”Väestönvaihto”.

Saarikiven teksteistä välittyy henkilökohtaisuus, kuten kolumnista tai esseestä pitääkin. Hän kertoo avoimesti omasta elämästään, lapsuudesta, yliopistosta, asumisesta, perheestä, jaksamisesta, nukkumisesta ja taloudenpidosta. Mielipiteitään hän ei peittele vaan ottaa ujostelematta, jopa provokatiivisesti kantaa kaikkeen, mikä ajassa liikkuu. Ja paljonhan sitä liikkuu, oli sitten kyse taloudesta, koulutuspolitiikasta, maahanmuutosta, tasa-arvosta tai ilmastonmuutoksesta.

Politiikka on täynnä sanoja, jotka on kehitetty juuri politiikkaa varten. Kestävyysvaje, huoltosuhde, hyvinvointialue, kilpailukyky; ja lisää syntyy jatkuvasti. Saarikivi pohtii, pitääkö sanonta ”sanat ovat tekoja” lainkaan paikkaansa. Yhtäältä kyse on politiikan käyttökielestä, joka ei tarkoita, että se tapahtuu, mitä sanotaan; toisaalta Saarikivi tuntuu vierastavan sitä, että esimerkiksi yksittäisten asiayhteydestä irrotettujen ”kiellettyjen” sanojen käyttäminen nostetaan julkisuudessa tikun nokkaan. Sanat ovat sanoja ja teot ovat tekoja.

Tärkeintä on suvaitsevaisuus ja sivistys

Saarikivi ei saarnaa. Ennemminkin hän haastaa lukijaa tuomalla esiin näkökulmia, jotka kyseenalaistavat puheena olevasta teemasta käytyä tavanomaista keskustelua. Usein tuo näkökulma on kielellinen tai etymologinen kuten fasismia tai otsikkoa ”Poliisi ja politiikka” koskeva. Vaikka monet tekstit ovat sisällöltään pamfletinomaisia, päällimmäiseksi lukukokemukseksi ei jää julistaminen. Saarikivi kuljettaa lukijaa peilisalissa, jossa peilien välittämä kuva ei kerro koko totuutta. Pitää tietää, mitä on peilin takana. Siihen tämä kirja kannustaa.

Suvaitsevaisuus, sivistys, yhteisöllisyys, keskinäinen huolenpito, kansainvälisyys, historian ja omien juurien tunnistaminen sekä ihmisarvoinen elämä ovat Saarikiven ajattelun kantavia aineksia. Nämä erottuvat teksteistä läpileikkaavasti eivätkä ne jää missään määrin paikoin härnäävän haastamisen jalkoihin.

Jukka Ahtela

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua