Kirsi Haapamatin tarjoamalla maratonilla pidetään silmät auki ja opitaan ihmisistä ja elämästä

Kuvat: Kirjokansi

Maailmassa ei ole puutetta juoksuun (tai kävelemiseen) liittyvistä elämyksellisistä, teknisistä tai filosofisista kirjoista, mutta aivan Kirsi Haapamatin Maratoonarin (Kirjokansi, 2023) kaltaiseen teokseen en ole ennen törmännyt.

Jo ensimmäisen sivun lyhyt intro vihjaisee, että nyt on kyse muustakin kuin maratonin tuskasta ja autuudesta. Seuraavalla sivulla lukija kuitenkin viedään nimenomaan maratonin lähtöpaikalle, ja sitten siitä eteenpäin kilometri kerrallaan. Haapamatin ratkaisu on ollut nimetä kirjan luvut jäljellä olevan kilometrimäärän mukaan, eli juuri toisin päin kuin tekee esimerkiksi ranskalainen ”juoksijafilosofi” Guillaume le Blanc Juoksussaan (niin & näin, 2018; suom. Tapani Kilpeläinen).

Haapamatin maratoonari on keski-ikäinen, pidempään juoksemista harrastanut nainen, jonka arkielämä on juuttunut tympeän aviomiehen ja loputtoman taloremontin juoksuhiekkaan. Parille siunaantui nuorina nyt jo aikuinen tytär, mutta edes äidin ja tyttären suhde ei toimi. Salitreenit ja loputon juoksu ovat ehkä hyväksi terveydelle ja ulkoiselle olemukselle mutta näyttäytyvät näissä olosuhteissa myös terapiana, välttämättömänä tienä johonkin muuhun harmauden ja tympeyden tuolla puolen – ja ehkä lopulta riippuvuutena. Le Blancin mukaan juoksussa ”riippuvuudesta tulee riippuvuutta ruumiillisuudesta, ruumiistamme maailmalle avautumisen paikkana. Riippuvuus on siis sitä, että huomaa olevansa elossa, palautumattomasti elossa”.

Maratoonarin kilometrit täyttyvät yhtäältä juoksemisen yksityiskohdista, kanssajuoksijoiden tarkkailusta ja juoksijan omista tuntemuksista mutta vähitellen myös hänen arkeaan valottavista pikku takaumista. Ja kun yksi takauma on juoksupäivän aamulta, voi seuraava olla kaukaa menneiltä vuosilta. Lukijan odotukset joka tapauksessa kasvavat sivu sivulta tai ehkä paremminkin kilometri kilometriltä. Palapeli täydentyy. Mistä kaikesta tässä oikeastaan on kysymys?

Jääköön tuon ”kaiken” selvittäminen lukijalle itselleen, mutta paljastettakoon kuitenkin, että Haapamatti ei tyydy vanhaan kikkaan. Juoksu eli matka ei ole hänen käsittelyssään silkka elämän metafora. Se on myös oleellinen osa päähenkilön elämää, materiaalia, jonka perusteella lukija voi yrittää päätellä millaisen persoonan edesottamuksia hän seuraa. Lisäksi maratonmatkan voi mieltää yhtenä tarinan kolmesta, enemmän ja vähemmän itsenäiseksi ymmärrettävästä langasta, joista kokonaisuus kutoutuu. On maraton, on väläyksiä varsin tavallisesta arjesta ja sitten on – jotain. Viimeksi mainittu lataa kirjaan jo varsin varhaisessa vaiheessa levottomuutta ja odotusta; panee lukijan ajattelemaan, että mitä ihmettä. Lataus tietysti kasvaa, kun maali hiljalleen lähestyy, arki mutkistuu ja levottomuutta herättävä outous tihenee. Lopulta ollaan maalissa, monella tapaa, mutta oliko kaikki siinäkään?

* *

Toimittajana(kin) työskentelevä Haapamatti kirjoittaa tehokkaan sähäkkää, lyhyttä ja toteavaa proosaa, jossa ei sen suuremmin tyylitellä mutta joka vie tapahtumia vauhdilla eteenpäin. Samalla hän onnistuu säilömään tekstiin melkoisen määrän elävää havaintomateriaalia, vaikkapa tähän tyyliin:

”Vaikka on jo lokakuu, naisjäniksellä on pavunruskeiksi paahtuneet sääret. Hän on pukeutunut huomattavan lyhyisiin sortseihin. Ne paljastavat selluliittikertymän ja vaaleat viirut ihossa. Naisen takapuoli ja reidet hyllyvät, valkoiset viirut laajenevat ja kapenevat vuorotellen.”

Tai päähenkilön kuvaillessa teknisesti omaa juoksuaan silloin kun se sujuu:

”Polvi nousee, jalka pyörähtää, liike on pyörivää ja vaivatonta. Keskivartalon koonti pitää, lantio on edessä, ryhti suora. Samaan aikaan pidän pienen etukenon. On tärkeää, että juoksija ikään kuin kaatuu eteenpäin.”

* *

Lukukokemus on kokonaisuutena miellyttävä juuri tällaiseen tarinaan sopivan kielen vetävyyden ja värikkyyden, mutta myös tarinan tihenevän tunnelman ja sen kehystyksen nostattaman odotusarvon vuoksi. Kilometrien kulumisen ja maalin vääjäämättömän lähenemisen – ja viimeistään sen saavuttamisen – on tuotava esiin jokin ratkaisu, paljastus, jotain joka laukaisee jännityksen.  Valmiiksi pureksittua ratkaisua Haapamatti ei lukijalle kuitenkaan tarjoile. Tulkinnalle jää tilaa. Kirjan takakansikin sen vihjaa: ”Maaliin päässyt on kaikesta pahasta puhdistettu. Vain onko?” Tai niin kuin le Blanc kysyy: ”Mutta onko juoksun panoksena muiden voittaminen? Eikö panoksena pikemminkin ole oman itsensä voittaminen? Jotta voisi voittaa itsensä, täytyy ehkä oppia häviämään muille.”

Vaikka kirjassa kuvataan maratonjuoksua, ei lajin tuntemus ole millään lailla oleellista tarinan imuun pääsemiselle. Itsellänikin on lähinnä pikajuoksijan menneisyys, mutta silti selvisin urakasta Haapamatin avustamana. Ja nopealukuinen selviää 136-sivuisesta urakastaan yhdessä illassa varmistaen niin tarinan synnyttämän latauksen säilymisen.

Pedantin narinaa, mutta kustantaja olisi voinut vielä kruunata ponnistuksen editoimalla edes osan jäljelle jääneistä kirjoitusvirheistä.

Kari Heino

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua