Kun meitä taas potkitaan päähän, nostavat päähän potkitut päitään. Vuonna 1977 perustettu Loose Prick edustaa ensimmäisen aallon punkrockia – vielä hetken. Nimittäin tuo riuska pieni klassikkoyhtye on juuri tällä hetkellä jäähyväiskiertueellaan. Historian toiseksi viimeisen kerran Loose Prick esiintyy 10. marraskuuta Helsingissä Kuudennella Linjalla. Seipäässä Kouvolassa 11. marraskuuta päättyy yhtyeen ura.

Vielä ennen kuin viimeinen naula Loose Prickin arkkuun napautetaan, julkaistiin ryhmän ensimmäisiä levytyksiä edeltäneitä demoäänityksiä vinyylilevynä. Taltiointien äänenlaatu on ymmärrettävästi karua kuin köyhälistön kohtelu Suomessa vuonna 2023, mutta se ei ole tässä niitä olennaisimpia asioita. Julkaisun kulttuurihistoriallinen arvo on.

Suurinta osaa Meidän laulu – demot 78–79 -levyn (Hiljaiset levyt, 2023) kappaleista ei ole julkaistu koskaan missään muodossa. Ne muutamatkin, jotka joskus jollekin levylle prässättiin, äänitettiin tuolloin uudestaan. Meidän laulu on siis dokumentti Loose Prickin varhaisista, aiemmin tuntemattomista vaiheista. Sen saattaminen äänilevylle on arvo sinänsä.

* *

Loose Prickin ensimmäinen julkaistu kappale oli Mä en jaksa enää Hilse-kokoelmalevyllä (Hilse-levyt, 1979). Kun tuottelias yhtye pääsi levyttämään, oli sillä varaa jättää vanhat demoille äänittämänsä hengentuotteet kelkasta.

Hilse-levyjen jälkeen Loose Prickiä julkaisi Poko Records. Vinyylille puristettiin lyhyen ajan sisällä seitsemäntuumaiset levyt Mua potkitaan päähän (1979), Kaupunki (1979) ja Yöt ympäriinsä (1980) sekä albumit Valkoiset sotilaat (1980) ja Etkö rakastaisi, että joku rakastaisi (1981). Vielä vuonna 1982 näki päivänvalon single Jäätynyt hymy.

Viimeksi mainitun jälkeen Loose Prickin toiminta hiipui, mutta noin parikymmentä vuotta myöhemmin ryhmä alkoi vähitellen aktivoitua, ja julkaistiinpa siltä live-levykin (Hiljaiset levyt, 2018). Vuonna 2023 yhtyeen ensimmäisen singlen nimi Mua potkitaan päähän koskettaa ehkä useampaa meistä kuin koskaan.

VIDEO: Loose Prick livenä Kouvolassa kesäkuussa 1979.

* *

Levyn nimi Meidän laulu – demot 78–79 korostaa ryhmähenkeä (ja löytyyhän kokoelmalta Meidän laulu -niminen raitakin). Nämä ovat Loose Prickin lauluja – siitäkin huolimatta, että mukana on muutama lainakappalekin – ja niistä voi olla varovaisen ylpeäkin. Punkrokkiin on kuulunut alusta asti tee-se-itse-henki, ja ”liike” on periaatteessa aina ollut niin sanottua vastakulttuuria sekä varsinkin alkuaikoinaan kapinaa koko edellistä ummehtunutta sukupolvea kohtaan. ”Me vastaan muut” on ollut tavallinen asetelma.

Tässä katsannossa Meidän laulu – demot 78–79 on kohtalaisen vaatimaton nimi punkrockyhtyeen levylle. Sellaisena ja kaikessa yksinkertaisuudessaan se on kuitenkin osuva. Nimi ei edusta sellaista suorasukaisuutta, joka aikoinaan Neuvosto-Suomessa riitti herättämään paheksuntaa vaikkapa fraaseilla Yhteiskunta haisee tai Mä hajotan tän maailman. Tai punkilla ylipäätänsäkin. Toisaalta ei Loose Prick 1970-luvullakaan varsinaisesti kärjekkyydellä huomiota tavoitellut – ainakaan verrattuna muutamiin muihin aikalaisiinsa. Ei levyjensä nimillä eikä laulujensa sanoituksilla, vaikka kyllä siellä jonkinlaista kantaaottavuuttakin on.

Levyn Kannessa Loose Prick vihjaa vähintäänkin värien käytöllä punkpioneeriin, isobritannialaiseen Sex Pistols -yhtyeeseen ja sen albumiin Never Mind the Bollocks. Tämä ei ole ensinkään sattumaa. Kuten jokainen muukin punkrokkari, myös Loose Prickin jäsenet olivat kuulleet Sex Pistolsia, ja se kuuluu. Ryhmän esikuvien – siis pitkälti näiden varhaisten punkrockyhtyeiden – vaikutusta voi havaita kansien lisäksi tietysti myös musiikissa. Ilmeisintä tämä on niissä lainakappaleissa, kuten Buzzcocks-ryhmän Fast Carsissa, jonka Loose Prick on suomentanut nokkelasti muotoon Paskaa.

Suomalaisiinkin aikakauden punkrockyhtyeisiin, vaikkapa Ratsiaan, voi Meidän laulu, demot 78–79:llä kytköksiä havaita. Mainittakoon vielä, että muutamissa levyllä olevissa Loose Prickin omissa kappaleissa kuullaan varsin paljon toisiaan muistuttavia riffejä. Asian tutkimisesta kiinnostunut voi kuunnella vaikkapa raidat Loppu, Mä en jaksa enää ja Viisi päivää kuolemaa. Kahdesta jälkimmäisestä julkaistiin myöhemmin versiot levylläkin.

* *

Alkuaikoinaan Loose Prick edusti musiikillisesti varsin tavanomaista suomalaista ensimmäisen aallon punkrokkia. Se ei ollut kaikista omaperäisintä, mutta ei kömpelöintäkään haparointia. Asiaa voi kuitenkin pohtia myös hieman toiselta kantilta. En olen aivan varma miksi, mutta olen mieltänyt samoihin aikoihin vaikuttaneiden Loose Prickin ja Se-yhtyeen välille jonkinlaiseen yhteyden niiden varhaisissa vaiheissaan. Kumpikaan ei ollut varsinaisesti suorasukaisen provosoiva. Molemmissa yhtyeissä oli jonkinlaista omintakeisuutta, naiiviutta, ja herkkyyttä. Näin kumpikin erosi tuolloisen suomalaisen punkrockin ”valtavirrasta”, vaikka ne keskenään musiikillisesti melko erilaisia olivatkin – ja myöhemmin yhä enemmän eri suuntiin etenivätkin. Kaikkia näitä voi Loose Prickissä havaita nupullaan jo nyt julkaistussa demokokoelmassa.

Meidän laulu, demot 78–79:llä Loose Prickin musiikillinen linja edustaa pääosin aikansa tavanomaista, konstailematonta punkrokkia. Lienee sanomattakin on selvää, ettei yhtye varsinaisesti briljeeraa soittotaidollaan – mikä ei tietysti lajityyppiin kuulukaan. Meidän laulu edustaa ehtaa, riuskaa ensimmäisen aallon punkrokin raakaa räimintää, jossa nuoruuden into kuuluu, kuten asiaan kuuluu. Siis sellaista mitä Loose Prick myöhemmin levyttikin. Ajan kuluessa ryhmän niin sanottu oma ääni alkoi erottua enemmän, ja muutamia sen kappaleita on jäänyt kiistatta lajityypin suomalaiseen historiaan. Loose Prickin uran edetessä yhtyeen musiikkiin tuli yhä enemmän vaihtelua, ja sen parilla viimeisellä julkaisulla on piirteitä sikälikin monesta musiikkityyleistä, ettei jokaisen kappaleen kohdalla enää silkasta punkista voida puhua.

Minua oli etukäteen varoiteltu, ettei tällaisen treenikämppädemoista julkaistun levyn saundipuoli varsinaisesti vastaa studiossa viikkotolkulla hierottua tasoa, ja onhan tästä toki omiakin kokemuksia. Näin jokusen kerran vanhoja punkrockäänityksiä kuulleena täytyy kuitenkin todeta, että on sitä heikkolaatuisempaakin surinaa vinyylille puristettu. Tämä ei tietenkään tarkoita, että Meidän laulu, demot 78–79 olisi pakollinen hankinta Eagles-yhtyeen intomielisimmälle ihailijalle. Silti: jokainen instrumentti erottuu ainakin suurimman osan ajasta, ja toisinaan jopa laulusta saa selvää, mikä ei ole aina niin sanottua treenikämppädemoista julkaistuilla levyillä. Tämä taas ei toisaalta vielä tarkoita miellyttävää kuuntelukokemusta. Joka tapauksessa olisi ollut kiinnostavaa kuulla, millaisia näistä Loose Prickin demokappaleista olisi saatu aikaan studio-olosuhteissa ”oikealle” levylle.

* *

Vaikka Meidän laulu, demot 78–79 ei suomipunkin jykevin kulmakivi olekaan, kuulee siltä kyllä idullaan sen, mitä Loose Prickistä heti ensimmäisten levyjensä myötä tuli – ja yhtyehän kehittyi. Demojulkaisun saundipuoli tekee toki vertailun niin ryhmän omiin kuin muidenkin tekijöiden levyihin hieman epäreiluksi ja tarpeettomaksi. Täytyy muistaa, että kyseessä ei ole albumikokonaisuus, joka joskus tuotettiin studiossa julkaisua ja myyntiä varten. Kyseessä on nimenomaan tallenne siitä, miltä Loose Prick kuulosti ennen levytysuraansa. Tästä Loose Prick lähti liikkeelle – ehkä raakana, hieman hiomattomana – mutta sellaisenahan punkrokkia on puristettu varsinaisille studiojulkaisuillekin.

Yhden suomalaisen punkrockyhtyeen historian ensi askeleista erityisen kiinnostuneelle se voi olla tärkeä dokumentti. Muille se on todennäköisesti kuriositeetti, jos sitäkään. Heille voi suositella tutustumista ensi alkuun Loose Prickin varsinaiseen levytettyyn tuotantoon. Jos ei halua heti perehtyä yhtyeen koko musiikillisen kehityksen kaareen ensimmäisestä singlestä aina viimeiseen saakka, voi aloittaa esimerkiksi esikoislevystä Valkoiset sotilaat. Mikäli vielä erityistä tärppiä kaipaa, voi kokeilla vaikkapa levyn helppoa, melodista ja tarttuvaa kappaletta Ota mua kädestä. Sen myötä voi sitten ottaa koko Loose Prickin tuotannon omakseen.

Eros Gomorralainen

* *

Äänestä meitä!

Kulttuuritoimitus on ehdokkaana Vuoden kulttuuriteoksi Suomen Kulttuurigaalassa. Voit äänestää meitä 2.11.2023 asti osoitteessa www.kulttuurigaala.fi/yleisoaanestys. 

Suomi juhlii kulttuurin tekijöitä ja -tekoja Kulttuurigaalassa, jonka Yle TV1 lähettää suorana lähetyksenä 24.11.2023.

#kulttuurigaala #kulttuuri 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua