Kuvat: Tero Ahonen / WSOY

Miki Liukkosen Vierastilan (WSOY, 2023) jälkisanoissa kustannustoimittaja Samuli Knuuti kirjoittaa, kuinka Liukkonen kauhistui, kun hän vertasi vielä keskeneräistä käsikirjoitusta veijariromaaniin. Knuutin mielestä käsikirjoituksessa lajille tyypillisesti ”sekalainen joukko hahmoja seikkailee humoristisissa merkeissä sinne tänne ilman päämäärää”. Veijariromaaneita kaihtavat voivat kuitenkin olla huoletta, sillä Liukkosen postuumisti julkaistu romaani luotaa sekoilutarinaa syvemmälle ja kysymyksiin identiteetistä, tarinoista, kommunikaatiosta ja ulkopuolisuudesta.

Puhtaasti juonitasolla Vierastila on mainio pikareskikertomus, jossa sekoitetaan muutenkin sekavaa pakkaa usean asteen potenssiin. Kaaoksen silmässä on Ren, keksijä ilman keksintöjä, joka elelee perintörahoilla tekemättä juuri mitään. Epäonnistuneiden treffien jälkeen (ja niistä huolimatta) hän alkaa seurata Annelia — tai Annea, Ren ei ole aivan varma nimestä — ja siinä sivussa päätyy Cancunin turistihelvettiin Meksikossa ja saa mukaansa keksijämanageriksi itseään tituleeraavan miehen ja jonkinlaisessa pysyvistä vieroitusoireista kärsivän variksenpelätinihmisen. Taustalla kummittelee myös Renin todennäköisesti murhattu terapeutti sekä siitä käynnissä oleva poliisitutkimus.

Romaanin toisena kerroksena toimii Renin tarinan kertoja, kirjailijahahmo (ja kyllä, yhtymäkohtia Liukkoseen on paljon), joka on seurannut Reniä pakkomielteisesti useiden vuosien ajan ja kasvaa omana äänenään romaanin edessä. Renin ja kirjailijahahmon seikkailuista — tai sekoiluista — kasvaa eräänlaiset peilikuvat toisilleen teoksen samoja tapahtumia toistavissa osissa. Kummankin maailmankuvaa värittää kyllästyneisyys ihmisiin ja elämään yleensä, kyynisyys ja omalakinen filosofointi, jossa syy-seuraussuhteilla ei ole niin väliä. Pikareskipinnan alla kytee ahdistavakin kuvaus siitä, millaista on, kun ympäröivät normit ovat liian ahtaat ja omat ajatukset kaikkea muuta kuin selvät.

Liukkosen edellisiin romaaneihin, Elämä, esipuhe ja O, verrattuna Vierastila on viidellä ja puolella sadalla sivullaan lyhyempi, mutta se heijastelee tyylillisesti samaa maksimaalisuutta. Tapahtumat ovat teoksessa lopulta toissijaisia, kuten myös kysymys siitä, ovatko ne edes tapahtumia teoksen reaalimaailmassa vai jonkinlaista houretta. Sen sijaan pääosassa ovat tajunnanvirtamainen vyörytys ja omalakiset, sinne tänne poukkoilevat ajatuskehitelmät. Kielin kutsuminen rikkaaksi termin tavanomaisessa mielessä olisi vähättelyä: Vierastila yllättää jatkuvasti absurdiudessaan uutta kieltä luovilla kuvauksillaan. Siinä rimpuillaan irti ”astraalisista lihaskoukuista”, keskustelu on ”gaudilaista hämminkiä” ja epäonnistuneessa avioliitossa ”he inhoaisivat toisiaan niin jumalattomasti että pelkästään se pistäisi heihin liikettä, he ajautuisivat karkumatkoille Keski-Itään tai Ruotsiin, kumpi minnekin, tai he sekoaisivat ja järsisivät toistensa polvilumpioita öisin ja päivisin he harrastaisivat sellonsoittoa”. Cancun-osioissa maalaillaan iholle tuleva kuva helvetin alemmista kehistä, tai ”helvetin kinkonismin uumenista”, jossa ikuisuushumalassa oleva turistien lihamassa vyöryy loputtomasti eikä kuumuudelta saa rauhaa. Lukeminen on verbaali-ilotulituksen katsomista paraatipaikalta.

Osansa kaiken vyöryyn tuo taustalla pyörivä liuta muita hahmoja (tosin ei lähellekään yhtä suuri kuin O:ssa), jotka muodostavat herisyttävän kaartin pikkurikollisia ja outolintuja. Heihin tarkennetaan, kunnes kertojan huomio karkaa muualle, ja palataan tai ollaan palaamatta. Sillä, mitä heille lopulta tapahtuu, ei ole niinkään väliä, sillä he kansoittavat teoksen maailman ja tekevät siitä perinpohjaisesti oudon ja perinpohjaisessa outoudessaan uskottavan.

Vierastilassa soi ahdistunut pohjavire, mutta se on myös hyvin hauska romaani. Huumori syntyy paljolti hahmojen maailmankuvan kyynisyydestä ja jopa julmuudesta tavanomaista ihmisyyttä kohtaan sekä tästä kumpuavista, nokkelasti kielellistetyistä huomioista: kirjailijahahmosta kaikilla ”jonkun sunnuntaimaalarin psykedeelisten öljyvärimaalausten” hahmoilla on ”rastat ja rasittavan orgastinen virne kasvoillaan”. Seassa on kuitenkin myös joitakin kulahtaneita aihioita ja stereotyyppejä, kuten ”autistinen Sebastian”, joka taittelee lautasliinasta Sagrada Famílian. Muuten omaehtoisessa romaanissa tämä tuntuu herpaantumiselta.

Teoksen loppu on tavallaan ennalta arvattava, mikä olisi miinus juonivetoisemmassa teoksessa, mutta Vierastilan maailmassa viimeisten sivujen kirkastuminen kaiken kaaoksen jälkeen jättää ennen kaikkea pohdittavaa. Vierastila kurkottaa maksimaalisuudessaan moneen suuntaan, ja saa nauramaan, hengästymään ja ennen kaikkea ajattelemaan aina hieman toisin.

Anna Hollingsworth

* *

Äänestä meitä!

Kulttuuritoimitus on ehdokkaana Vuoden kulttuuriteoksi Suomen Kulttuurigaalassa. Voit äänestää meitä 2.11.2023 asti osoitteessa www.kulttuurigaala.fi/yleisoaanestys. 

Suomi juhlii kulttuurin tekijöitä ja -tekoja Kulttuurigaalassa, jonka Yle TV1 lähettää suorana lähetyksenä 24.11.2023.

#kulttuurigaala #kulttuuri 

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua