Kuva: Elias Kilkki
LEVYT | Jussi Pelkosen ja Aleksi Ripatin muodstaman Ursus Factoryn taipumus polveilla ei tuota tällä kertaa pelkkää plussaa.
”Poukkoilevuus on arvo sinällään, mutta toteutetaanko sitä biisien ehdoilla vai niiden kustannuksella?”
Laulaja-kitaristi Jussi Pelkosen ja rumpali-laulaja Aleksi Ripatin moniin suuntiin polveileva suomirockyhtye Ursus Factory onnistui mainiosti vuoden 2021 Onnellinen sukupolvi -levyllään. Väinö Karjalaisen tuottamalla levyllä yhtye onnistui todistamaan rakkauttaan niin koukukkaisiin melodioihin kuin heviriffeihin ja teki sen monista suunnista ja vaihteistaan huolimatta leimallisen terävällä biisikynällä.
Nyt on sama tiimi jälleen asialla, mutta IO-albumilla (Johanna, 2023) kone yskii paikoin yllättävän paljon. Viimeinen terävyys jää monessa kohtaa saavuttamatta. Toki myös peukut nostavia ralleja löytyy ja tutusti monenlaisista elementeistä koottuina.
* *
Tuun tuun tuun maalaa raskaasti nytkyttävän kitaran kyljessä ilmavan energistä laulua, jossa Ursus Factoryn eläväinen svengi keikuttaa lanteitaan hienosti. Samaan tapaan energisesti mutta pari askelmaa syvemmissä vesissä tykittelevän Perinnön suomalaiskansallinen kiurunlento melankoliakuoroineen ja Göstalta lainattuine teksteineen (”mitä mä näillä teen”, ”minä oksensin verta ja itkin”) on hämmentävän kansallisromanttista kuvastoa. Vaikka biisi muuten laukkaa paikoin oikein vakuuttavasti, jää lopullinen maalitaulu hämärän peittoon. Kirkkomainen naiskuoro ja itkumelankolia-kaaret eivät oikein löydä sulavaa yhteyttä hevipompun kanssa.
Sadetakin pintaan yhdistelee isosti kaartavaa särömelodiaa toimivan raukeisiin säkeisiin ja avarasti kaikuvaan suoraviivaisen haikeaan suomirockmaisemaan. Samaan aikaan isosti mutta leppoisasti askeltava voimaballadi toimii.
Päällekäyvän mätkivä FIX IT ei synkän aggressiivisena räyhänä lähde oikein kunnolla, vaan keskittyy enemmän vaaniskelemaan pirullisen efektipuheen ja apulantamaisesti kirskuvien kitarasirkkelien äärellä. Puolivälin turhan pitkä mantrailu ja lopun tiluttelu tekevät kappaleesta melko epäyhtenäisen.
Pastoral lähtee nimensä mukaisesti luomaan idyllistä maisemaa akustisella kantrifolkilla, joskaan ei suoranaisesti pastoraalia paimenrunoutta ihannoiden vaan enemmänkin luomalla muusikon elämästä utuisen koskemattoman kuvan. Mihinkään etenemätön haikeilu ei vakuuta, vaikka riisuttu maisema onkin mukavan herkässä tilassa. Utuinen haavekuva tekee ehkä sen, että tunteetkin tahtovat jäädä pumpuliin.
6/6 potkii ihan kivasti yhtyeen levottoman railakkaalla pomppuhevillä, vallankin kun melodian syleilyäkin löytyy. Äkkivääremmin metelöivä väliosa yrittää tiputtaa kyydistä, lopussa taas rallatellaan. Ootan sitä joka muuttaa kaiken -kappale lainaa puolestaan Apulannalta heviruntua, mutta laulu tuo omaa Ursus-leimaa mukaan. ”Hei, ei kukaan ole tulossa” -nosto riffittelyineen nostaa peukun, naisäänen pohdiskelu taas jää yhtä etäiseksi kuin sitä taustoittava kitaramaalailu.
Yllättäen myös Asan ja Jere Valkosen täydentämä Luo/vuta jättää aika kylmäksi. Se sama aiemmistakin biiseistä tuttu kylmästi kirskuva Apulanta-kitarasirkkeli ja puhelaulava tiputtelu eivät nappaa mukaansa, vaikka ”nyt mä luovutan, nyt mä luovutan” -kertsi onkin tarttuva. Asa luonnollisesti tiputtelee tavaramerkkinsä mukaisen liukkaasti, mutta tuo kokonaisuuteen hämmentävän vähän lisäarvoa.
Puupuhaltava Mitä luolassa on luottaa toimivasti bändin ärhäkkään tapaan nostattaa ja pyörteillä. Vaarallisuuden tunne nousee juoksutuksen ja hevihaaran sulavasta liitosta. Taustalla kaikaava messuaminen on ehkä hiukan turhaa, eikä jyräriffissä jumittaminen myöskään vie kappaletta eteenpäin. Ursukset haluavat välillä olla vaikeita ihan suotta.
Tanssilattialle vielä mahtuu riisuu hevihaalarit ja niittiliivit autereisen suomirock-haaveilun tieltä, mikä vahvistaa mielikuvaa albumista sekalaisena seurakuntana biisejä. Eläköön tuo jopa säkkipillimäisen soundin pirskahduksen mullikuoronsa taustalle ja pirstaloi soundiaan moninaisissa ilmavissa mausteissa jousista lähtien. Se joku ydin jää silti kiteytymättä.
Hiljaisesta näppäilystä ammentava Tuulen synty onnistuu hiukan paremmin seuraamaan punaista lankaa pelkistetyssä maalailussaan. Lopun riffittely on jotain mitä oikeastaan koko ajan odotti, mutta ei biisi oikein silläkään kunnolla lähde.
* *
Ursus Factoryn voisi helposti kuvitella luovan levyllisen vuosikymmenen suomirock-klassikoita tai elävöittää suomenkielisen pomppuhevin uuteen nousuun. Silti bändi leimautuu neljännellä albumillaan entistäkin vahvemmin jatkuvasti nahkaa vaihtavaksi jokapaikanhöyläksi. Edellisen levyn terävyys on ikävä kyllä tällä kertaa hiukan hakusessa. Poukkoilevuus on arvo sinällään, mutta toteutetaanko sitä biisien ehdoilla vai niiden kustannuksella?
Ilkka Valpasvuo
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Särömaalailua reippaan kepeästi tähtitaivaan alla – arviossa Taikayö Camping
LEVYT | Suomenkielistä indiepoppia soittava helsinkiläisyhtye luottaa kolmen kitaran särön ja heleämmän puolen yhteistyöhön.
Kohtalokasta jyrää kuulaissa maisemissa – arviossa Minkin debyytti Nyt oon zen
LEVYT | Viisihenkinen Minkki-yhtye on löytänyt jo debyytillään rupisen jyrän ja tumman melodisuuden välisen tasapainon.
Raastepöytä on katettu ja kattilat täynnä puuroa – arviossa Jari Raasteen debyyttialbumi Fresh!
LEVYT | Petri Alangon johtama soulyhtye Jari Raaste heruttaa juurevasti juuri sopivan karvaisella otteella sekä torvilla ja taustalauluilla marinoiden.
Kari Ikosen trion musiikillinen matka vieraisiin kulttuureihin – arviossa Wishamaliin albumi Al-Barh
LEVYT | Wishamalii sekoittaa Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan etnosoundiin ripaukselliseen länsimusiikkia.
