Hiki lentää, laulu murisee ja säröriffi jurnuttaa – arviossa Black Magic Sixin viides albumi

Kuvat: Svart Records

Lyömäsoitintaiteilija Japa Motherfucker ja laulaja-kitaristi Taskinen muodostavat rujon helsinkiläisen punkbluesduon Black Magic Sixin. Neljän albumin verran murisevaa vatkaustaan myös taiteilijanimillä Lew Siffer ja J-Tan ennen uutta Black Cloud Descending -levyä (Svart, 2023) tarjoillut kaksikko ei ole toimivan suoraviivaisesta kaavastaan matkan varrella juuri poikkeillut. Edelleen hiki lentää, laulu murisee ja säröriffi jurnuttaa.

BM6:n onnen kaava on ollut selvä vuoden 2008 Evil Acupunction -debyytistä alkaen. Riisuttua rumpusettiä pelkistetysti paukuttava ja kitarasta tymäkkää säröriffiä repivä kaksikko murisee kaasu pohjassa, vaaniskelee pinnan alla pahaenteisesti ja vetää turpiin suoraviivaisesti. Viisitoista vuotta ei ole kokenutta kaksikkoa hidastunut, pikemminkin junnaava särökaahaus on vain marinoitunut vuosien varrella. Oman asiansa äärellä duo loistaa siinä missä joku Radiopuhelimet omansa. Kysymys uusien albumien kohdalla onkin enemmän siitä, kuinka terävä melodiakynä tällä kertaa on ollut käytössä.

Hylkiöiden, epäonnistujien ja juoppojen epätoivosta ammentava päällekäyvän mustan pilven tunnelma löytää sieltä syvän päädyn epätoivostakin pilkistävän, ikiaikaisen pelastumisen mahdollisuuden. Synkän uhkaava pahanenteisyys leimaa levyn materiaalia sen verran vahvasti, että on antanut koko albumille nimen. Synkimmälläkin pilvellä on silti hopeareunuksensa ja myrskyn jälkeen loistaa sateenkaari. Eikä Black Magic Sixin energia missään kohtaa lamaannu uhkakuvien painosta.

Punkblues-duolla on tälläkin kertaa aika hyvä draivi päällä. Viipyilevän synkeä avausraita Black Goat haistelee nousevaa myräkkää herkullisen sulavalla kiihdytyksellä, joka nousee toimivasti vatkaamaan pintahikeä kroppaan. Evil Eye Powder on alusta asti samassa vauhdissa ja noituu itseensä kiihkoon pahalla silmäpulverillaan. Paholaisen tunnusmerkit jatkuvat Blood of Babylonin hiukan kepeämmin keinuvalla rokkisvengillä. Vauhtia piisaa, mutta nyt suunta on jo selvillä ja matka etenee.

Usvaisessa kauhumaisemassa hiippaileva Werewolf of Istanbul on aiheestaan huolimatta ennemmin hilpeä ja mukaansatempaava kuin pelottava tai synkkä. Teeman mukaista Bosborinsalmen ujellusta hyödynnetään maukkaasti. Gongin kumina toimii hyvin päätöslauseena. Eileenin vaaniskelu jää lehmänkellostaankin huolimatta hiukan paikoilleen pyöriskelemään.

Albumin keskivaiheilta löytyvä nimibiisi, junnaten svengaava Black Cloud Descending on yksi kokonaisuuden iskevimpiä yksittäisiä täkyjä. Odotellaan uhkaavan pilven nousua keskittyneesti, valmistautuneena ja aistit terävinä. Suunnitelma tulossa olevien haasteiden varalle on selvästi muodostettu ja sitä noudatetaan. Ainekset ovat hyvin tasapainossa ja tunnelmanluonti etenee komeasti.

Full House Bluesin vauhtia yllä pitävä keinahtelu ja tummasyinen pohdiskelevuus, Forsaken Landin loppua kohden kiihdyttävä, huhuileva voodoovaaniskelu ja Landpack Pondin suoraviivainen rymistely ovat kaikki kelpo luentoja kaksikon biisikirjasta. Viime mainitun suomenkieliset säkeet muuten englanninkielisen lyriikan seassa todistavat, että BM6 toimisi oikein hyvin myös suomeksi.

Etäiseksi haivutettu I Am Drunk nostaa läpsyttelyineen jalan hetkeksi kaasulta herkullisen raukeasti, ikään kuin tervetulleena hengähdyksenä synkemmän ja kipakamman lunastuksen päätteeksi. Humalassa ollaan, mutta leppoisasti sohvalla loikoillen eikä nousuhumalan energisessä kiimassa. Raukeampi tuokio tuleekin tarpeeseen levyn paikoin tumman uhkaavan ja päällekäyvän tunnelman purkajana. Kokonaisuuden synkemmässäkin laidassa on silti mukana riittävästi energiaa ja kipakkuutta tuomaan tukea tulevaisuususkolle. Tuleen ei jäädä makaamaan.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua