Kevään tähtinäyttely Sara Hildénillä säteilee elvyttävää voimaa – Jukka Mäkelän maalaukset saattavat kesän kynnykselle

Vas. teos 2001, oik. teokset Kiasma-sarjasta 1998. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Jukka Mäkelä (1949–2018) oli ikäpolvensa tunnettu ja tunnustettu tekijä, eikä vain omassa maassaan. Heti opintonsa päätettyään vuonna 1972 hän piti kaksi museonäyttelyä, toisen Keski-Suomen museossa Jyväskylässä, toisen Amos Anderssonin taidemuseossa Helsingissä. Nyt hänen teoksiaan on Tampereella esillä 1970-luvulta tälle vuosituhannelle.

Taiteen pariin Mäkelä pääsi jo ennen varsinaista taidekoulutustaan: hänen apteekkari-isänsä harrasti akvarellimaalausta ja kulki ystäviensä kanssa maalausretkillä Pohjois-Karjalassa, missä he asuivat, ja jopa Lapissa asti. Isän maalariystävissä oli ammattilaisia, kuten Aimo Kanerva. Poika kulki mukana näillä retkillä ja sai kosketuksen suomalaiseen luontoon. Se side ei katkennut koskaan.

Hän sanoi: ”Lähden miltei aina luonnon elämyksestä, enkä tiedä mistä muualta voisin lähteä.”

Kevät, 1980, akryyli ja hiekka. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Sara Hildénin taidemuseon ensimmäiseen saliin on koottu Mäkelän 1970-luvun tuotantoa. Opettajina hänellä oli Kuvataideakatemiassa muun muassa Göran Augustson ja Matti Kujasalo, kumpikin konstruktivisteja. Tällä vuosikymmenellä heidän vaikutuksensa näkyy selvästi Mäkelän maalauksissa tyylin valinnassa. Niissä on kuitenkin persoonallista, aivan hänelle ominaista herkkyyttä; maalaukset saavat ylleen lyyrisen valonhohteen, niissä kimmeltävät kevättalven hanget, kuten yllä olevassa teoksessa Kevät vuodelta 1980. Tässä työssä hän on jo siirtynyt öljymaalauksesta akryyliin ja hiekkaan.

Läpimurron vuosikymmen

Jukka Mäkelän tyylit vaihtuivat noin kymmenen vuoden sykleissä. Seuraava vuosikymmen eroaa niin suuresti edellisestä, että se onkin sijoitettu alakertaan omaan rauhaansa – 1980-luvulla hän siirtyy kokonaan akryylimaalaukseen. Tämä materiaali kuivuu nopeasti ja suuret työt on tehtävä nopeasti yhdellä kertaa ja paksulla maalilla, etteivät ne kuivu käsiin. Joskus hänellä oli apulainen erikseen niitä kastelemassa. Uuvuttava työ saattoi keskeytyksettä jatkua vuorokauden, jopa kaksi.

Ajassa oli uhoa, niin hänessä itsessäänkin: ”Olin ikään kuin koko ajan tekemässä viimeistä maalausta.”

Vuosi 1984 näyttelyineen Kluuvin galleriassa ja Forsblomilla oli lähtölaukaus. Vuonna 1986 Mäkelä pääsi Venetsiaan nuorten taiteilijoiden kutsunäyttelyyn: kutsun saaneilla oli kaksi viikkoa aikaa luoda oma teoksensa paikan päällä Giudeccassa. Työt esiteltiin biennaalissa omana sivunäyttelynään.

Teos siirtyi SKOPin haltuun kotimaassa ja oli esillä KOPin pääkonttorissa. Pankkikriisin iskettyä kokoelmat myytiin ja teos siirtyi Kansallisgallerian varastoon kaikilta katseilta piiloon. Vasta nyt se on uudelleen yleisön nähtävillä Sara Hildénin taidemuseon alakerrassa.

Jukka Mäkelä: Venetsia, 1986. Akryyli kankaalle.

Tämän ajan kankaat lasketaan kuuluviksi uusekspressioninismiin, joka kuitenkin Euroopassa oli pääasiassa figuratiivista, kun taas Jukka Mäkelän työt ovat enemmän sukua amerikkalaiselle abstraktille ekspressionismille. Suomalainen katsoja liittää ne myös auliisti marraskuulaiseen ekspressionismiin Sallisen Hihhulien värien kuultaessa niistä läpi.

Pohjoismaisessa paviljongissa Venetsiassa vuonna 1988 Mäkelä oli mukana neljällä suurella maalauksella. Heikki Häiväojan ateljeessa syntyi Oulun Musiikkikeskuksen Madetoja-saliin suuri seinämaalaus vuonna 1987, Finaali.

Hiilen tie

Taiteilijan muutto Fiskarsiin vanhalle saksitehtaalle muutti hänen ilmaisuaan jälleen 1990-luvulla. Hän kohdisti katseensa lähelle ja häntä innoittivat jäätyneiden lätäköiden läpikuultavuus, pienet asiat ympärillään. Kaikki laajenee maisemaksi, jota halkovat hiilen tiet. Samassa salissa on hänen pääteokseksikin (olen taipuvainen ajattelemaan samoin) nimetty työnsä Cernin kiihdytin, jossa näkymä on laajentunut avaruudeksi. Maalauksen valmistumisvuosiksi on merkitty 2008–2015: ”Joskus työt valmistuvat kääröllä.”

Jukka Mäkelä: Akryyli- ja hiiliteoksia vuosilta 1993 ja 1994. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Kiasma-sarjaksi kutsutut työt on maalattu uudenuutukaisen Kiasman näyttelyyn; museon ensimmäiseen laajamittaiseen yksityisnäyttelyyn taiteilijan täyttäessä 50 vuotta. Kyseessä ovat samankokoiset työt, jotka on pyritty toteuttamaan hyvin erilaisin tavoin, tavallaan ne eivät edes ole sarja – ja silti ovat.

Saamisen ja antamisen ilo

Taiteilija kertoi aina etsivänsä uutta: ”Se on elämän edellytys, taiteen edellytys, että on mielenkiintoa, intohimoa katsoa vielä. Pitää katsoa tämäkin asia ja siitä pitää innostua niin suunnattoman paljon, että sen jaksaa tehdä.”

Vuosituhannen vaihteessa värit voimistuvat, Mäkelä kokeilee erilaisia tekniikoita ja valutuksia. Häntä kiinnostavat esimerkiksi laatoitukset, ja viiniköynnökset, joita on löydettävissä ensimmäisestä vierailijan katseen kohtaamasta teoksesta museossa, siitä mikä on julisteessakin.

Musiikki kuului maalarin elämään oleellisena asiana, käynnistäjänä, liikuttajana: viisikymmentä prosenttia siitä oli klassista, kaksikymmentäviisi jazzia ja bluesia, kumpaakin. Saleissa on mahdollisuus nauttia hänen suosikeistaan, kuten teosselostuksetkin kuulokkeilta. Alakerran video näyttää taiteilijan työssään.

Tärkeintä hänelle oli jakamisen kokemus, ilo antaa ja saada.

Marja-Liisa Torniainen

Jukka Mäkelä: Cernin kiihdytin, 2008–2015. Kuva: Jussi Koivunen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua