Lohdullinen dokumenttielokuva surusta – arviossa Mina Laamon dokumenttielokuva Surunkesyttäjät

Kuva: Koko Production

Kolmetoista vuotta sitten hyvä ystäväni ja työtoverini murhattiin. Siitä asti olen katsonut kaikki silmiini osuneet ohjelmat surusta. Olen etsinyt ohjeita ja vertaistukea tilanteessa, jossa jotain täysin käsittämätöntä tapahtui eikä rakasta ihmistä enää ollutkaan; käsikirjaa, käyttöohjetta, neuvoja.

Mina Laamon Surunkesyttäjät-dokumenttielokuvassa surujen syyt ovat moninaiset ja niin ikään tavat surra. Lohdutusta etsivälle se antaa hengähdystauon omaan murheeseen, koska niin monella muulla on niin monenlaista muutakin: tässä ei todellakaan olla yksin.

Toinen hienous on kameratyö ja kuvat, jotka eivät sinänsä tunnu liittyvän mihinkään, mutta antavat ohjelmalle yhtä paljon kuin ihmisten kertomuksetkin. Ne vievät ajatuksia muualle, uusille poluille ja aivan muualle. Niissäkin on levon henkeä ja lupaus siitä, että on niin paljon muutakin kuin murhe.

Surunkesyttäjät käsittelee monia syitä olla surullinen eikä laita niitä arvojärjestykseen. Joku on menettänyt rakkaan lähiomaisen, joku tuntee olevansa yhteiskunnassa ulkopuolinen, joku joutunut sukupuoliväkivallan uhriksi. Yhtä lailla jokainen kohtaa surunsa omalla tavallaan.

Tässä dokumenttielokuvassa surulle annetaan aikaa eikä siitä pyritä pääsemään pikaisesti eroon. Surun keskellä ihminen saattaa edelleen pitää yhteyttä pois menneeseen eikä menetys ole lopullinen, vaikka elämä olisikin loppunut.

Surunkesyttäjät jättää hyvän tunteen. On lupa surra ja samaan aikaan voi tuntea paljon muutakin. Surussa voi levätä ja jonakin päivänä nousta, ehkä. Toivon, että olisin nähnyt tämän ohjelman 13 vuotta sitten.

Leena Reikko

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua