1980-luvun puoliväli. Iku Tukiainen (vas.) ja Jussi Hakulinen Kinsky-yhtyeensä keikalla.

Marita Salonen, teksti ja uudet kuvat
Iku Tukiaisen kotialbumi, vanhat kuvat

– En mää mitään helveti balettii lähde kattoon, Iku Tukiainen sanoo, kun soitan hänelle ehdotustani lähteä katsomaan Joutsenlaulua ensi-iltaviikonloppuna Porissa.

Mitä? Ehei, sanoinko vahingossa Joutsenlampi?! Joutsenlaulua me totisesti lähdemme katsomaan, kunnianosoitusta Jussi Hakulisen musiikille ja Yö-yhtyeelle. On lauantai-ilta, eikä Porin keskustasta löydy autolle parkkipaikkaa. Ei sitten millään, ja onko ihmekään: Promenadisali on täynnä, kun pyyhällämme sisään viime minuuteilla.

Vilkaisen Ikua vain kerran, ensimmäisen biisin jälkeen. Ahaa, okei, me emme siis taputa. Ehkä se on viisasta, etenkin kun äänentoisto takkuilee esityksen alkuminuuteilla.

Saliääni paranee melko pian, mutta me emme taputa. Emme kertaakaan. Emme edes lopuksi, kun kaikki seisovat, hihkuvat ja taputtavat. Iku katsoo esitystä kuin sfinksi, hievahtamatta. Kun väliaika alkaa, hän vihdoin kommentoi:

– Joo.

Muusikko Iku Tukiainen katsoi Joutsenlaulu-musikaalin ja vahvistaa, että tapahtumakuvaus on täyttä totta yksityiskohtia myöten.

Ryyppääminen yhdisti ja erotti

Sitten mennään kahville, otetaan leivoskin.

– Jatketaanko vai haluatko lähteä kotiin, kysyn lopulta, kun jännittää tosi paljon, oliko tämä teatterireissu ollenkaan hyvä idea.

– Mitä? Jatketaan tietysti. Täähän on tosi hyvä. Bändikin soittaa paremmin kuin alkuperäinen Yö, Iku lausahtaa ja sanainen arkku alkaa avautua.

Yhden pariskunnan pöydässä on tilaa. Hetken kuluttua mies rykäisee ja kysäisee: – Anteeks mutta ooksää Iku?

Iku Tukiainen tunnetaan Porissa. Hän on elävä legenda, Porirockin tinkimätön edustaja omalla musiikillaan ja omilla bändeillään. Hän on se muusikko, jonka kanssa Jussi Hakulinen soitti viimeisen keikkansa. Iku heitti Jussin autolla kotiin ja näin jälkikäteen tuntuu siltä, että ilmassa leijui viimeisen näkemisen tunne – Jussi ei ollut oma itsensä. Ehkä hän tunsi, että lähtö on lähellä.

Kuulemme pariskunnan kanssa huikeita tarinoita 1980-luvun alusta alkaen. Iku on ollut paikalla todella monessa teatteriesityksen kohtauksessa.

– Kaikki on tarkasti totta. Se on mennyt just noin. Sellaista on ollut suomalaisen rockmuusikon elämä.

Rankkaa ja stressaavaa, viinanhuuruista, riitaistakin. Jussi Hakulinen ei koskaan tykännyt ryyppäämisestä. Se oli ehdottomasti yksi tärkeä syy siihen, miksi hän jätti Yön jo yhtyeen alkumetreillä. Hän viihtyi Ikun kanssa, alkoholi ei määrittänyt heidän ystävyyttään ja yhteistyötään.

– Nähtiin kaikki toisiamme tiiviisti Yön alkuaikoina. Jussi soitti meidänkin bändissä samaan aikaan, kun Yö jo teki Varietee-levyä. Oli sama keikkamyyjä, oli yhteisiä festivaalijuttuja. Jussi tuli meille kotiin, jos ei ollut tyttöystävänsä kanssa, ja muu Yö istui Nalle Pubissa.

Talvi 1982. Jussi Hakulinen ja kitara, tuttu näky Iku Tukiaisen kotona jo 1980-luvun alussa.

Rauha menneiden kanssa

Iku Tukiainen oli mukana siinä hetkessä, jolloin Jussi Hakulinen ilmoitti jättävänsä Yön. Porukka oli koolla yhtyeen keikkareissulla.

– Ollin [Lindholm] kanssa saatiin onneksi selväksi, ettei ollut minun syyni mitenkään Jussin eroaminen Yöstä aikoinaan. Päinvastoin, sanoin ettei lähtisi.

Pääasia on rauha menneiden kanssa. Iku ehti puhua Ollin kanssa asioita pois muutama vuosi sitten.

– Olli oli sellainen… Olli, se välillä töksäytteli. Onneksi me saatiin korjattua vanhat virheet, puhuttiin puhelimessa puolitoista tuntia. Olisin tehnyt myöhemmin biisiehdotuksia, mutta ei mennyt kauan, kun kaveri kuoli.

Toinen näytös on alkamassa. Kun kuulolla ollut pariskunta lähtee kahvipöydästä, mies kääntyy vielä Ikun puoleen ja lausahtaa:

– Kaikki on niin pienestä kiinni.

Niinpä. Elämä johdatti ja Iku valitsi oikean työn maalarimestarina, mutta musiikkia hän ei ole jättänyt eikä jätä. Iku on hengissä ja voi hyvin.

– Tosi moni kaveri on jo lähtenyt manan maille.

Joutsenlaulu-musikaalissa Erik Kraemer esittää Jussi Hakulista ja Matthau Mikojan Olli Lindholmia – molemmat onnistuvat rooleissaan ja etenkin laulussaan Iku Tukiaisen mielestä. Kuva: Suomen Musiikkiteatteri

Onneksi Joutsenlaulu päätyi Yölle

Esityksessä vierailee kiihtyvässä määrin yleisölle tuttuja hahmoja Neumannista Eveen, Pate Mustajärvestä Epe Heleniukseen. Bändi soittaa tosissaan, Dingokin kuulostaa todella Dingolta. Yleisö laulaa välillä mukana ja Olli Lindholmin elämäntarina kuljettaa musiikkinäytelmää eteenpäin. Ollia esittää Matthau Mikojan eli Matti Mikkonen, Popedan edesmenneen kitaristin Arwo Mikkosen poika.

Andy McCoyn ja tämän Angela-vaimon hahmot jopa naurattavat Iku Tukiaista esityksen jälkeen.

– Se tilanne Yyterissä juhannuksena -94 meni just niin kuin näytelmässä. Olli oli todella huonossa hapessa, ne oli antaneet sille jotakin. Se on todella hyvä kohta, rehellisesti kerrottu asioita. Sellaista se oli.

Nimikkokappale hoidetaan esityksessä alta pois jo ennen väliaikaa. Erik Kraemer vetää hevilaulajan kokemuksellaan Joutsenlaulun niin komeasti ja tyylipuhtaasti, sen vaikean korkeimmankin kohdan, että esityksen täytyy kolahtaa myös Ikuun. Ja kolahtaahan se.

– Tämän kaverin esitys on vaikuttava, erinomaisen hyvä. Hän on poiminut Jussin sellaisia loppuääniäkin.

Kotimatkalla kurvaillaan Porin keskustassa, missä Hakulinen asui vielä äitinsä luona, kun Joutsenlaulu alkoi syntyä. Iku oli mukana tekemässä ensimmäistä demoa. Äänite on tallessa, jossakin.

– Joutsenlaulu oli ihan raakile silloin, kun olen sitä veivannut. Onneksi se biisi meni Yölle, eikä Jussi tehnyt sitä minnekään muualle. Sitähän meinattiin jopa Euroviisuihin.

Totta on näytelmässä sekin, että Hakulinen tykkäsi heti Dingosta – etenkin Levottomasta Tuhkimosta. Iku on tyytyväinen myös Pelle Miljoonan huomioimiseen.

– Pelle oli Ollille tärkeä esikuva. Käytiin ihan nuorina yhdessä katsomassa Pelle Miljoonaa kaksi kertaa. Kun tultiin Virroilta, piti heittää Hakulinen Poriin ja sitten jatkettiin Ruisrockiin katsomaan bändejä eli ryyppäämään. Sillä reissulla oli mukana myös läheinen naapurin kaverini Jaase (Jari Koivukorpi). Hänkin on kuollut.

Kesä 1986. Iku (vas.) ja basisti Harri ”Tito” Vahekoski Kinskyn keikalla Hämeenlinnassa.

Viimeiseen keikkaan asti

Jussi Hakulisella oli välit poikki Olli Lindholmin kanssa usean kerran ja sukset ristissä monen muunkin kanssa. Tappelitteko te?

– Jaa tapeltiinko? Koko ajan, huudettiin päi yhtee. Mutta me sovittiin aina heti.

Mistä tapeltiin? Ikua ei paljon naurata, kun hän kertoo, millaista keikkailu oli Hakulisen kanssa loppuun asti.

–  Jussi saattoi just ennen keikkaa alkaa muuttaa biisilistaa, haluta mukaan jotain biisiä jota ei oltu edes harjoiteltu. Tai sitten se halusi yhtäkkiä vaihtaa sävellajia – helppoahan se laulajalle on.

Iku sanoo, että hän on aina uskonut puhtaaseen ja hyvään soittoon.

–  Jussi ajatteli ihan päinvastoin. Siksi meille tuli usein riitoja. Se sanoi, ettei sillä ole niin väliä, millainen sovitus on tai miten soitetaan, kunhan biisi on hyvä. Ja minä, että ei me nyt enää eletä mitään punk-aikoja, ei ihmiset halua sellasta roiskintaa kuunnella.

Yli 40 vuoden ystävyydessä Iku on ymmärtänyt, miksi Jussi oli sellainen kuin oli, vähän vaikea melkein kaikkien mielestä.

– Jussi oli taiteilija, todellinen taiteilija. Loppuaikoina kun tehtiin duokeikkoja, meillä oli tosi mukavia keskusteluja, mutta enää ei puhuttu niinkään biisien tekemisestä vaan naureskeltiin vaikka politiikalle.

Keikoilla Hakulisen hermot olivat riekaleina.

– Jussi oli aina hermostunut, jännitti esiintymistä. Jouduin tsemppaamaan ihan viimeiseen keikkaan asti.

– Näytelmässä Jussin hahmo oli samalla tavalla hysteerinen kuin Jussi oli. Aika kovaääninen, monet luuli vihaiseksi, vaikka se vaan innostui asioista ja puhui kovaa. Niin kovaa että kuului kadun toiselta puolelta.

Iku on elävä Porirockin legenda. Samasta porukasta moni on mennyt manan maille.

Sinun, minun ja meidän biisit

Aletaan tulla perille. Ajetaan Ikun hallille, mennään hänen studioonsa ja sen kahvihuoneeseen. Iku kertoo, että Hakulisen kanssa biisien tekeminen oli ällistyttävän helppoa. Yhden illan aikana tässä paikassa syntyi kolme biisiä, joista kaksi päätyi levylle. Eikä se ollut mitenkään tavatonta.

– Jussi antoi sen verran siimaa, että antoi mun tehdä sanoituksia. Yleensä se oli niin tarkka, että halusi vain itse tehdä. Se oli yllättävää tässä loppuaikoina. Tehtiin hyvää yhteistyötä.

Palataan taas teatteriesitykseen. Kaikki biisit eivät Katariina Leinon käsikirjoituksessa etene aivan kronologisesti, ja Iku ymmärtää sen draaman kerronnan kannalta. Rakkaus on lumivalkoinen olisi kuulunut toiseen kohtaan. Ikun ja Jussin tekemä Erakko on koko setin uusin kappale, mutta ei olisi toiminut loppuhuipennuksena.

– Yö nappasi Erakon, mutta Hakulinen laulaa sen meidän yhteisellä levyllä.

Ristiriitaista ehkä, mutta elämäähän tämä vain on. Iku haluaa muistuttaa yhdestä faktasta:

– Ollikin teki hyviä biisejä niinku vaikka Laulu rakkaudelle. Se on usein unohdettu se tosiasia. Hän sai Juicelta apua joihinkin sanoituksiin mutta kuitenkin.

Alkaa tulla yö. Ollaan siirrytty pihalle, katsellaan tähtiä. Iku piirtää lumeen ja opettaa, mistä löytää Pohjantähden. Selviää, miksi Jussin ja Ollin välit menivät vielä kerran loppuvuosinakin poikki. He olivat eri mieltä siitä, tuleeko yksi tietty biisi Yön levylle vai ei.

– Ihan typerä juttu. Olli oli oikeassa. Ja levy-yhtiö. Se oli aivan liian pitkä biisi.

Taiteilija Hakulinen oli eri mieltä. Etenkin kun kappale kertoi hänen rakkaasta Reposaarestaan Meri-Porissa.

Ikun naapuri Jari ”Jaase” Koivukorpi kuului porilaiseen kaveriporukkaan.

Kylmiä väreitä, melkein liian todellista

Entäs arvio Suomen Musiikkiteatterin esityksestä noin niin kuin ylipäätään?

– Näytelmä on todella hyvä. Hemmetin kova bändi, parempi kuin esikuvansa, ainakin kuin se alkuperäinen. Nehän soitti silloin punk-staililla ja vehkeet oli huonoja.

– Lavakarismasta sen verran, että Olli oli valovoimainen esiintyjä verrattuna Hakuliseen – sillä oli välillä vähän vaikeuksia esiintymisensä kanssa, vaikka lauloi sinänsä paremmin kuin Olli. Mutta varsinkin Särkynyt enkeli, se oli ihan nappisuoritus!

Hetkittäin Ikulle tuli esityksessä todella outo olo. Se johtui Ollista.

– Välillä tuli kylmiä väreitä. Jos olisin laittanut silmät kiinni, en olisi osannut erottaa oikeasta.

* *

Sillai kai, sanoisi porilainen. Menkää itse katsomaan! Joutsenlaulu nähdään heti Porin ensi-iltaviikonlopun jälkeen Tampere-talossa (3.–4.2.2023) ja sitten se kiertää kevään ajan ympäri Suomea. Kesällä esitys rantautuu Ruissalon kesäteatteriin Turkuun.

Iku on toteuttanut muusikon unelman omasta studiosta. Täällä syntyi biisejä Hakulisen kanssa.

* *

Esitykset

• Tampere-talo 3.–4.2.2023
• Sibeliustalo, Lahti 10.2.2023
• Kulttuuritalo Martinus, Vantaa 11.2.2023
• Tampere-talo 17. –18.3.2023
• Kulttuurikeskus Akustiikka, Ylivieska 24.2.2023
• Laurentius-sali, Lohja 3.3.2023
• Järvenpää-talo, 4.3.2023
• Paviljonki, Jyväskylä 10.3.2023
• Turun konserttitalo 11.3.2023
• Verkatehdas, Hämeenlinna 17.3.2023
• Promenadisali, Pori 18.3.2023
• Keuda-talo, Kerava 24.3.2023
• Tapiolasali, Espoo 25.3.2023
• Kaukametsän Sali, Kajaani 31.3.2023
• Kulttuuritalo Korundi, Rovaniemi 1.4.2023
• Seinäjoki-sali 14.4.2023
• Madetojan sali, Oulu 15.4.2023
• Taidetehdas, Porvoo 21.4.2023
• Kulttuuritalo Virta, Imatra 22.4.2023
• Kuopion Musiikkikeskus 29.4.2023
• Ruissalon kesäteatteri, Turku 11.7.–29.8.2023

* *

Joutsenlaulu

• Musiikki: Jussi Hakulinen
• Käsikirjoitus: Katariina Leino
• Ohjaus: Petri Lairikko
• Koreografia: Elisa Lairikko

Bändi

• Olli Lindholm: Matthau Mikojan
• Jussi Hakulinen, Pelle, Andy McCoy, Eve: Erik Kraemer
• Kitara: Simo Pirttimaa (kapellimestari)
• Koskettimet: Juha Kinnunen
• Basso: Jussi Ojanen
• Rummut: Simo Stenman

Rooleissa myös

• Ollin isä, Epe Helenius: Petri Lairikko
• Ollin äiti, Jussi tyttöystävä: Mirjam Paaso
• Satu Lindholm, Angela McCoy, Lakinainen, Ollin kaveri: Elisa Lairikko
• Pate Mustajärvi, Roudari: Jussi Ojanen
• Neumann, Ollin kaveri: Simo Pirttimaa

Kantaesitys 27.1.2023 Promenadisalissa Porissa. Esityksiä ympäri Suomea elokuun loppuun asti. Esityskalenteriin täältä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua