Suosikki-yhtyeen debyytti naulaa tulokkaan nimen valokeilaan – arviossa Tämä tulee sattumaan anyways

Kuvat: Jonna Hietala / Soit se silti

Joskus on ihan hyvä asia, että uuden bändin jäsenten soittokilometrit kuuluvat. Tamperelainen Suosikki on nostanut kuluvan vuoden aikana hyvää pöhinää jykeväsoundisella vaihtoehtorockillaan, jossa kaikaa elementtejä niin post punkin kuin noise rockinkin maailmoista.

Muun muassa Tryerista ja Frivolvolista tuttu laulaja-kitaristi ja biisinikkari Jussi Kahola tuo ajoittain naukaisevalla laulullaan persoonallista viekoittelevuutta soundiin, jota alustavat Antti Hietalan tymäkkä rumpalointi, Tuomas ”Jamppa” Järvisen kilometrin korkuisella bassokaapilla luoma pohjanytke sekä Sakari Taskisen ja Kaholan rosoisesti kaahaavat särökitarat. Väkevää kaavaa osataan tarpeen mukaan varioida ja sen sisällä hengähtää, mikä tekee seitsemän kappaleen debyyttialbumista Tämä tulee sattumaan anyways (Soit se silti, 2022) monipuolisen linjakkaan tapauksen.

Avausraita Ei se oo tyhmää on toiminut levyn mainoslauseena huhtikuusta lähtien. Biisi jurnuttaa edelleen innostavasti tumman melankolista mutta tiukkaa särönytkytystä päähän jäävällä sanoituksella ja komeasti kulkevalla väliosalla. ”Anna saatanan voittaa” saattaa olla teemana hiukan lakonista luovuttamista, mutta kun sen laittaa kappaleen energisen sykkeen yhteyteen, homma toimii hyvin. Toivoakin soitossa pilkahtaa.

Soiton väreily ja maiseman uhkaavuus loistavat hienosti myös Liian lyhyen veitsen taustassa. Laulun pari astetta rennommin pohdiskelevat säkeet saavat potkua ”Sanoit hei ota minut” -kerron huutavassa päällekäyvyydessä. Yleisön hurraamisella käynnistyvä Juha Petri ja rauhan sana liikkuu sanan ja soiton suhteen vahvemmin saman säröaallon harteilla. Melodisuus ei tee kokonaisuudelle pahaa eikä synkkyys katoa energisempään juoksuun. Aihe on toki yhtä tummaa kuin levyllä muutenkin; kultainen suihku päälle virtaa ja tappajasta halutaan miljonääriksi. Pitkä loppusoittelu on päästää irti muuten energisestä kaavasta mutta ei kasva kuitenkaan ylettömän irralliseksi jammailuksi.

Soitonkin puolesta raukeammin vaaniskeleva Vapise maa on komeasti kasvava synkistely, joka riisuu komeasti soiton stemmojen tieltä ja kasvaa uuteen nousuun. Rähisevyyskin on alistuneen oloista, mikä sopii lohduttoman energiseen yleisilmeeseen. Maalaileva loppusoitto toimii tässä kuiskailuineen hienosti.

Sur-rurin mieleen tuovat spokenwordmaisen irralliset sanoitukset viehättävät Arki on mun huora -kappaleen sanailussa. Biisi on hyvällä tavalla hiukan poikkeava muusta materiaalista, rennommin rock, jopa veikeästi rullaava. Synkkyys on silti siellä alla. Vaikka arki voisi olla kaunis pilvi, joka pelastaa, on se lopulta alistettu ja sitä lyödään avarilla poskelle, että oppii käyttäytymään. Elämän absurdismia hämmästelevä kappale on albumimuodossakin yksi Suosikin suosikkeja.

Kipakasti liikkeelle syöksyvä Uhrilahja on levyn hötkyilevin ja synkein yksikkö, jossa synkkyys ei katoa edes ulos aurinkoon astellessa, koska kertoja tietää menevänsä uhrattavaksi. Kitaran pienet väreilyt tuovat mukavasti lisäsävyjä tummasti kaahaavaan palettiin.

Jykevästi nytkyttävä päätösraita Otan silmän susta pois maalailee poukkoilevasti ja tuo kantavilla huudahduksillaan lisäenergiaa ennestään vauhdikkaaseen kaahaukseen. Kappale rakentuu vapaammin polveileviin rakenteisiin ja rauhoittuu tummasti laahaavan kertonsa ääreen vasta lähempänä kolmatta minuuttia. Tumman energinen soittoraita on toimiva rutistus levyn loppuun.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua