Black Hole -kokoelmalevy piirtää suomalaisen diskon ja elektronisen musiikin kaarta pienjulkaisujen ja demojen osalta

Alan erikoisasiantuntijan Mikko Mattlarin kuratoima kokoelmalevysarja varhaista suomalaista syntetisaattorivetoista elektronista, pop- disko- ja funk-musiikkia on saavuttanut neljännen ja mitä ilmeisimmin viimeisen osansa. Aiemmat julkaisut ovat Satan in Love, Dance for Your Life ja Cold War on the Rocks.

Black Hole -tuplavinyylillä (Svart, 2022) saadaan kuulla edeltäjiäänkin harvinaisempia helmiä. Levy-yhtiön kansitarra lupaa (englanniksi) kappalekimaran keskittyvän äärimmäisen harvinaisiin ja jopa tyystin julkaisemattomiin tuotoksiin vuosilta 1979–1991. Kokoelman alaotsikko onkin hyvin kuvaava: musiikki on poimittu omakustanteisilta seitsemän tuuman vinyyleiltä sekä niin sanotuilta koelevyiltä ja demonauhoilta. Mikko Mattlar on kirjoittanut levyn sisäkanteen painetut lyhyet kuvaukset kappaleiden esittäjistä, joita ilman tämän kritiikin kirjoittajankin tiedot heistä olisivat parhaimmillaankin kohtalaisen hataralla pohjalla.

* *

Peak Function oli lahtelainen 1980-luvun vaihteen molemmin puolin vuosia toiminut ryhmä ja luultavasti monelle yksi tutummasta päästä Black Holen antia. Yhtyeen ainut kaupallisesti (kokoelmakasetilla) julkaistu kappale Freakin’ at the Disco oli mukana myös Dance for Your Life -levyllä.

Black Holen aloittaa kaksi Peak Functionin kappaletta, jotka ovat molemmat mukavan menevästi funkkaavia instrumentaaleja ja toimivat hienosti sellaisina. Äänityksillä soittaa iso yhtye. Mukana on muun muassa viisi puhaltajaa ja legendaarinen kosketinsoittaja Esa Kotilainen. Peak Functionin raidat edustavat levyn varhaisinta antia – ne on äänitetty vuonna 1979. Kappaleista oli määrä julkaista tuolloin seitsemän tuuman vinyylisingle, mutta koelevyssä oli jotain pielessä, ja hanke jäi siihen. Black Hole -kokoelmaa varten saatiin käyttöön koelevyn ainut tunnettu säilynyt kappale, eikä Peak Functionin raitoja ei ole edes nimetty. Itse yhtyekin pääsi kuulemaan tallenteen vasta 43 vuotta myöhemmin.

Peak Functionin osuuden jälkeen tempo laskee hieman, ja tunnelma siirtyy askeleen ellei parikin 1980-luvun valtavirtaisemman, hieman melankolisenkin, pehmeän disko-popin suuntaan. Saadaan kuulla kaksi kappaletta Free Feeling Bandin tuotantoa, ja niillä on lauluraitakin. Joku voisi kuvailla saundia ”juustoiseksi”, mutta kyllä näissäkin funk-sävyjä on. Jos kuvaillun kaltainen sointimaailma sattuu osumaan omaan makuhermoon, lämmittävät yhtyeen In an Other Time ja Keep Your Soul Alive mieltä melko suurella varmuudella. Raidoista ensimmäinen on yhtyeen seitsemäntuumaisen omakustannelevyn (joita se julkaisi kaksi) a-puoli ja jälkimmäinen kokoelmalla Suomi-rock 1 (Extend Records, 1983) julkaistu siivu.

Free Feeling Bandistä on syytä mainita vielä kaksi kuriositeettia. 1) Ryhmän voimahahmo, säveltäjä, sanoittaja, sovittaja ja kosketinsoittaja Tuomo Vähä-Pesola vaikutti myöhemmin hetken Dingo-yhtyeessä, jonka Levoton tuhkimo -hitin ikoninen pääsyntetisaattoriteema on hänen kädenjälkeään. 2) Free Feeling Bandissä soitti myös se Anssi Nykänen, myöhemmin hyvin tunnetuksi tullut rumpali.

Black Holen a-puolen päättää The Groove Night -yhtyeen Mabellene. Kappale on edellisiin verrattuna mitäänsanomattomampi funkahtava diskopop, vaikka ryhmän jäsenistöllä oli jo hieman pidempää muusikkotaustaa. Jotain koukkua siihen jää kaipaamaan.

* *

Syntetisaatorivetoisuus yhdistyy funkahtavuuteen myös levyn b-puolen avaavassa Kim Kuusen kappaleessa SMO. Sointimaailma on hyvin leimallisen 1980-lukuinen. Kappaleen nimen kirjainyhdistelmä selittyy sillä, että puolen minuutin katkelmaa siitä käytettiin Shell Motor Oil -televisiomainosmusiikkina.

SMO:ssa laulaa muun muassa Maarit Hurmerinta. Itse Kim Kuusikin edustaa levyn tunnetuimpia taiteilijoita: hän vaikutti 1970-luvulla Pihasoittajat-ryhmässä, jossa muun muassa sävelsi yhtyeen Euroviisukappaleen Viulu-ukko.

Syntetisaatorivetoisuus ja kevyesti funkahtava pop sopivat luonnehdinnaksi myös kokoelmalla kuultaville Syntax-duon kahdelle kappaleelle. Levylle nimen antaneella Black Hole -instrumentaalilla pulputellaan vetävän bassokuvion ajamana. Viitekehys on enemmän pop kuin funk. Raita oli alun perin tarkoitus julkaista seitsemän tuuman vinyylisinglellä. Hanke kaatui lopulta rahanpuutteeseen, minkä seurauksena vain levyn toiselle puolelle kaiverrettiin uraa; Satan in Love -kokoelmalla myöhemmin kuultu Help Me -kappale. Toinen Black Holen Syntax-raita Jump Off on demo-äänitys ja vaihteeksi hieman funkahtavampi, rullaava syntetisaattoripala, joka sisältää myös laulua.

Jarkko Väljän Tunnen-kappaleessa soi 1980-lukulainen elektronisen diskomusiikin huuma, joka pakottaa kuuntelijan vasemman jalan hakkaamaan rytmin tahtiin kuin nuorella Neumannilla, mutta reilun viisiminuuttisen substanssi olisi tullut selväksi hieman lyhyemmälläkin sovituksella. Kappale on peräisin taiteilijan julkaisemalta harvinaiselta omakustannesingleltä.

Polttavissa pop-diskotunnelmissa jatkaa myös Helena Millerin Kuumaa laavaa, joka on Jussi Halmeen Syksyn sävel -kilpailua varten tuottama kappale. Tempo on aavistuksen edellistä raitaa reippaampi. Kappaleella tunnelmoi aikakaudelle ominainen saksofonikin, mikä jakanee mielipiteitä.

* *

Toisen levyn ensimmäisen puolen aloittaa Pxies-niminen ryhmä, jolla ei ole musiikillisesti mitään tekemistä amerikkalaisen “melkein-nimikaimansa” kanssa. Saundia on rakennettu elektronisen musiikin klassikkosoittimilla, mikä kuuluu lopputuloksessa. Black Holelle kaiverretuista kappaleista ensimmäinen, I’m So Fool, lupaa introllaan tähän mennessä levyllä kuultua kokeellisempaa ja tummasointisempaa antia. Viimeistään laulun astuessa mukaan ote kääntyy kuitenkin hieman melankolisen ja koleahkon diskopopin suuntaan. ”I’m so fool / and I’m so cool / I’m so fool / you are so cool”, puntaroi kertosäe, ja syntetisaattori nakuttaa mukavasti.

Pxiesin toinen kappale Guilty of the Crime on edeltäjäänsä hieman menevämpi, ja mielessä käy, että se sopisi aikakauden yhdysvaltalaisen rikossarjan niin sanotun montaasijakson musiikiksi. Mikko Mattlarin kansitekstien mukaan yhtyeen suurimpia innoittajia olivat kuitenkin brittiläiset Yazoo ja Depeche Mode.

We-ryhmän seitsemän tuuman singlellä julkaistu Israel Is Real osoittaa, kuinka moninaista musiikkia Black Holen kattamassa kehyksessä on aikoinaan tehty. Se edustaa kokoelman hämmentävintä antia, levy-yhtiön mainonnassaan lupaamaa villiä varhaisen 1980-luvun gospel-diskoa. Kappaleessa soi syntetisaattorien lisäksi muun muassa sähkökitara. We esiintyi suomeksi nimellä Me, ja sen muu levytetty tuotanto kattaa kaksi lp:tä.

Romanssi-duo julkaisi urallaan vain yhden seitsemän tuuman singlen. Parivaljakolla ei ole mitään tekemistä tällä hetkellä vaikuttavan nimikaimansa kanssa. Black Holella kuultava kappale …Tähdet kertovat? on singlen b-puoli, joka ei edusta kokoelman tarttuvinta antia, eikä levyn raidoista lyhyin – reiluun kahteen minuuttiin jäävä – kesto siten jää varsinaisesti vaivaamaan. Hieman artikuloinnin selkeydessä toivomisen varaa jättävän laulusolistin mieleenjäävin riimittely on: ”Pojat käytti nyrkkejään kuin jumalan sanaa / tytöt löi lattiaa ja nauroivat mukana”. Kun Mattlarkin kuvailee duoa salaperäiseksi, ei siitä liene mainittavasti tietoa muillakaan alaan vihkiytyneimmillä.

Celectial Sounds -ryhmän A Vision on yhtyeen ainoan seitsemän tuuman singlen a-puoli. Se tarjoaa jotenkin omituista, koleahkoa mutta vetävää diskosointia ja edustaa levyn kappaleiden joukossa hieman kokeilevamman pään antia. Pohjalla kuuluu kuitenkin jälleen funkahtava poljento.

Tanjalotta Räikän Huominen Eurooppa saattaa edustaa monelle Black Holen tunnetuinta antia. Kohtalokas disko on Gösta Sundqvistin euroviisukarsintoihin kynäilemä, mutta ei valitettavasti päässyt sen paremmin itse laulukilpailuun maatamme edustamaan kuin levyllekään. Ainakin kun tietää kappaleen tekijän, on esimerkiksi sen melodiakuluista ja sanoituksesta havaittavissa selkeää göstasundqvistlaisuutta sekä hänen musiikilleen ominaista pettämätöntä tarttuvuutta. Tämänkin levyn annista juuri Huominen Eurooppa jää sitkeimmin soimaan päähän. Viisun tekstissä muistutetaan muun muassa sodan kauhuista ja ihmisen muista älyttömyyksistä, ja kertosäkeen väkevä ”kenties huomenna ei ole Eurooppaa / eikä maailmaa” väräyttää vielä vuonna 2022 – itse asiassa ehkä enemmän kuin koskaan.

* *

Black Holen viimeinen puolisko on omistettu tyystin instrumentaaliselle syntetisaattorimusiikille. Sen aloittaa Tapa paha tapa -ryhmässä vaikuttanut Otso Pakarinen, joka toimi soolona pelkällä etunimellään. Kappale Etelästä lensi on julkaistu alun perin taiteilijan pitkäsoittokasetilla. Periaatteessa vahva syntetisaattoriraita ei ole levyn mieleenpainuvimpia.

Väkevää syntetisaattorimusiikkia edustaa myös HTO:n arvoituksellisena alkava Movement 7. Sen saundimaailma mieltyy edeltäjäänsä neljä vuotta myöhemmin (1985) äänitettynä leimallisemmin 1980-lukuiseksi. Myös Movement 7 julkaistiin alun perin pitkäsoittokasetilla. Yli 7,5-minuuttinen siivu on levyn pisin ja kokeellisin. Kesto ei silti tunnu kappaleen hieman hypnoottisessa mutta samalla kuitenkin kyllin varioivassa kulussa liialta.

Otto A on tuttu tamperelaisesta Advanced Art -ryhmästä. Black Holella kuullaan hänen soolokappaleensa A Sun Behind the Radar Part 3: Waiting for the Future, joka on lähes seitsemän minuutin kestollaan levyn toiseksi pisin. Raita on hidastempoinen, melankolinen ja arvoituksellinen tunnelmapala, jonka syke kuitenkin yllättäen nousee loppua kohti kuljettaessa. Kuuntelijan mieleen puolestaan kohoaa jälleen ajatus, että tämähän voisi olla musiikkia 1980-luvun televisiosarjasta tai elokuvasta.

Jossain määrin sama tunne toistuu vielä levyn päättävän Anssi Timon kappaleen Fantasia kohdalla, joka vuonna 1991 omakustanteisella seitsemän tuuman singellä julkaistuna edustaa kokoelman tuoreinta antia. Raita on menevä syntetisaattori-pop, jossa voi kuulla Mattlarin sisäkansitekstissäkin mainittavan Jean-Michel Jarren vaikutusta. Fantasia päättää levyn komeasti, vaikka olisi kenties parikymmenen sekunnin tiivistämisestä hyötynyt.

* *

Kappaleita ei ole järjestetty Black Holelle täysin kronologisesti. Levy pikemminkin piirtää kaaren. Siinä näkyy muun muassa siirtyminen 1970-luvun lopulla ja seuraavan vuosikymmenen alkupuolella yleisemmästä, voimakkaammin funk-vaikutteisesta soinnista selkeämmin 1980-luvun saundiksi mieltyvään, vuosikymmenen puolivälin tienoon elektroniseen diskopoljentoon sekä siitä edelleen hieman omaperäisemmän elektronisen musiikin suuntaan, jossa ”pop” ei aina ole välttämättä ensisijainen viitekehys. Näiden väliinkin mahtuu toki monenlaista.

Black Holea on ilo kuunnella, eikä se näyttäydy kattamiensa lajityyppien pahnanpohjimmaisesta karstasta raavittuna, vaikka alkuperäiset tuotokset ulottuvat makuukammaristudioissa äänitetyistä demonauhoista parhaimmillaankin pienjulkaisuihin. Sen sijaan levy osoittaa jälleen kerran, kuinka monimuotoista musiikkia sen kehyksessä on Suomessa tehty. Lisäksi, siihen nähden että levyn kappaleista osa on peräisin demoäänityksistä ja muistakin harvaa on hierottu huippustudiossa, voi sen äänenlaatua pitää suorastaan hämmentävän hyvänä.

Levylle kootuista kappaleista useimpia on käytännössä mahdotonta saada kuultavakseen muilla julkaisuilla. Sellaisina niitä voi pitää kuriositeetteina, mikä ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö ne olisi musiikillisesti täysin relevantteja. Ehkä pitäisi pikemminkin puhua hukatuista helmistä. Kokoelmaa voikin suositella lämpimästi kaikille, joita sen kattamat musiikkityylit vähänkään kiinnostavat. Jos Svart Recordsin julkaiseman sarjan kolme ensimmäistä osaa solahtivat sulavasti karsinaan ”Kulttuuritekoja”, ei se Black Holen kohdalla tapahdu ainakaan yhtään kankeammin.

Eros Gomorralainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua