Jarkko Lahti on Pepe, jota elämä läiskii päin naamaa. Kuva: Tero Ahonen / Elokuvayhtiö Aamu 2022
ELOKUVA | Cannesin elokuvajuhlien oheissarjassa palkittu Metsurin tarina on tiivis esikoiselokuva, joka tarjoaa mustan huumorin sävyttämää naurua.
”Metsurin tarinan Suomi on tyhjiöpakattu maa, jossa hädin tuskin näkyy kännyköitä ja jossa lapsikin leikkii Scalextric-autoradalla kuin 1960-luku ei olisi koskaan päättynytkään.”
ARVOSTELU
Metsurin tarina
- Ohjaus ja käsikirjoitus: Mikko Myllylahti
- Pääosissa: Jarkko Lahti, Hannu-Pekka Björkman, Iivo Tuuri, Ulla Tapaninen, Katja Küttner, Armi Toivanen
- Ensi-ilta: 6.10.2022
Muistatte varmaan kuuden vuoden takaisen, elämänsä otteluun valmistautuvasta nyrkkeilijästä kertoneen Hymyilevä mies -elokuvan?
Hymyilevän miehen kirjoitti elokuvaksi Mikko Myllylahti, joka on muutamia lyhytelokuvia tehtyään nyt ohjannut ensimmäisenä pitkänä elokuvanaan Metsurin tarina -nimisen tragikomedian, joka sai kansainvälisen ensiesityksensä viime keväänä Cannesin elokuvajuhlilla.
Metsurin tarina alkaa pohjoisen taivaan alla kohtauksesta, jossa näyttelijä Matti Onnismaan rooli on olla jokin ylempi vallankäyttäjä, yritysjohtaja, omistaja tai jumala. Hän on tullut hakemaan mökissä istuvalta naiselta allekirjoitusta paperiin, jolla muutetaan ihmisten kohtaloita. Nainen hakkaa nyrkkejään pöytään ja voihkii: ”Kun minä rakastan tätä maata ja näitä ihmisiä.”
Kohtauksesta jää mieleen vain tuulessa karmiin hakkaava tyhjentyneen tuvan ovi, pikakuva autioituvan Suomen kohtalosta.
* *
Heti elokuvan alussa on vahva romaanimaisuuden tuntu. Tunne novellin tai romaanin lukemisesta vahvistuu koko ajan, koska elokuva on jaettu prologiin, ensimmäiseen ja toiseen lukuun. Prologi herättää toiveita, ensimmäinen luku on todella vahva. Toinen luku on enemmän sitä samaa kuin ensimmäinenkin. Elokuva alkaa varsinaisesti kohtauksesta, jossa Hannu-Pekka Björkmanin esittämä Tuomas luovuttaa Baari-nimisessä baarissa hyvälle ystävälleen Pepelle (Jarkko Lahti) syntymäpäivälahjaksi kerätyn kolehdin, jonka Pepe käyttää baarin asiakaskunnalle tarjoamiseen.
Kohtaus on puhtaaksi tislattua Kaurismäkeä.
Pienen kylän kohtalo täyttyy, kun paikallinen suurtyönantaja, saha pitää tiedotustilaisuuden, jossa työntekijät saavat kuulla, että sahojen aika on ohi ja että kaivosteollisuudessa on tulevaisuus.
Elokuvan pelkistyneisyyttä on, että baari, kylänraitti ja päähenkilöiden koti ovat minimalistisia kuin näytelmän lavasteet.
* *
Metsurin tarinan Suomi on tyhjiöpakattu maa, jossa ei kännyköitä näy ja jossa lapsikin leikkii Scalextric-autoradalla kuin 1960-luku ei olisi koskaan päättynytkään. Ohjaaja pilkuttaa elokuvaansa unenomaisilla näyillä. Kun Pepen äiti (Ulla Tapaninen) on siivoamassa kirkkoa, niin jostain, takavasemmalta, alitajunnasta tai vain jostain, syöksähtää esiin muriseva musta peto, joka juosta jolkottelee pitkin kirkon käytävää painuakseen ovesta öiseen lumimyrskyyn.
Vastaavia näkyjä on useita, muun muassa kylätiellä itsestään liikkuva liekehtivä auto.
Metsurin tarinan Pepe kuvataan ihmiseksi, ”jolle lasi on aina puoliksi täynnä.” Hän on siis parantumaton optimisti. Hän on myös niin hyvänahkainen, ettei ikinä suutu kenellekään, ei edes elämälle siitä, mitä kaikkea se hänen päälleen viskaa.
* *
Toisessa luvussaan elokuva heittäytyy tarinoimaan pitkällisemmin luomastaan maailmasta ja heittää esiin ”laulavan meedion” (Marc Gassot), joka sanoo kommunikoivansa kuolleiden kanssa. Koko hahmo on kuin muistuma jostain muinaisen Hymy-lehden kotimaisia erikoisuuksia tai kylähulluja esitelleestä juttusarjasta. Meedion myötä elokuva hukkaa näkemyksellisyytensä keston venyttämiseen ja tekee Pave Maijasen Ikävä-biisistä varsin vinksahtaneen esityksen.
Elokuva, joka alkoi puhtaana kaurismäkeläisyyden brikettinä, päättää hankkia lihaa luidensa ympärille ja
turpoaa muotopuoleksi esikoiselokuvaksi. Aineksia ja ideoita on paljon, liikaakin. Vaikutteistaan huolimatta Myllylahti on omaperäinen lahjakkuus.
* *
Metsurin tarinan matka ideasta käsikirjoitukseksi ja sitten elokuvaksi on pitkä ja monivaiheinen. Elokuvan käsikirjoitus valittiin jo kehittelyvaiheessa Cannesin elokuvajuhlien L’Atelier Cinéfondationiin, joka on lahjakkuuksiksi tunnustettujen nuorten elokuvantekijöiden projektien hautomo. Sittemmin Metsurin tarinan käsikirjoitus kierteli kehiteltävänä ympäri maailmaa Torinosta Berliiniin ja Amsterdamiin.
Myllylahden projekti napsi palkintoja jo kehittelyvaiheessa, joten ei ehkä ollut iso ihme, että se sai Cannesin Kriitikoiden viikko -oheissarjassa palkinnon, jonka myötä elokuva saa elokuvateatterilevityksen Ranskassa.
Yksi Metsurin tarinan vitsejä on, että päähenkilö Pepe näyttää koko ajan turpaansa saaneelta, mikä on ilmeisen alleviivaamista, koska häneltä menevät elokuvan mittaan työ, äiti, vaimo, perhe ja koti. Aivan kuten tanskalaisen Jonas Struckin säveltämä musiikki, joka on metronomimaisen tarkasti iskevää, voi samaa metronomimaisuutta löytää elokuvan kuvistakin, joiden kompositiot toistuvat kautta elokuvan ahdistavan symmetrisinä. Elokuva antaa toivosta kuvan sekä psyykkisenä suojamekanismina että kahleena, joka pitää ihmistä kiinni vanhassa, jo edellytyksensä menettäneessä elämässä. Ankarinta realismia mihin elokuva toivosta kertoessaan kykenee, on esittää se eräänlaisena naiiviutena, hullun haaveena.
Myllylahdelle näyttää käyneen niin kuin esikoiselokuvaansa tekevälle voi käydä, hän ahtaa ensimmäiseensä ideoita koko loppu-uransa edestä aivan kuin pelkäisi, ettei ikinä enää pääse elokuvaa ohjaamaan.
Antti Selkokari
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Ridley Scottin Gladiator II on kelvollinen, vaan ei yhtä mahtava spektaakkeli kuin edeltäjänsä
ELOKUVA | Vaikka Ridley Scottilla on suurten spektaakkeleiden tekemisen mittakaava hallussaan, kaikki tuntui paljon tuoreemmalta ensimmäisen Gladiator-elokuvan aikoihin.
Entisen nuorison elämä on juhlia, juopottelua ja toisen etsintää – arviossa Samppa Batalin Omenavarkaat
ELOKUVA | Samppa Batalin ohjaama elokuva on ajan todellisuuteen pyrkivä tarina yhdestä päivästä ja yöstä yli kolmekymppisten elämässä.
Belfastin rääväsuut uhoavat miehitysvallaksi kokemiaan brittejä vastaan keskisormi tanassa – arviossa Kneecap
ELOKUVA | Irlannissa puhuttavaa iiriä voimakkaasti puolustava Kneecap on asiapitoisuudestaan huolimatta häröilevän hauskaa katsottavaa.
Draama ihmisistä, jotka ymmärretään väärin – arviossa Michael Francon Memory
ELOKUVA | Meksikolaisohjaajan elokuvassa ihmisten elämään vaikuttavat asiat, joihin he itse eivät ole voineet vaikuttaa.