Idris Elba ja Tilda Swinton. Kuva: Metro-Goldwyn-Mayer Pictures Inc.
ELOKUVA | Kolmen tuhannen vuoden kaipuussa riittää puheenpajatusta niin kuin George Millerin myös ohjaamissa, urheasta possusta kertoneissa Babe-elokuvissa.
”Kolmen tuhannen vuoden kaipuu ei koukuta hetkeksikään. Eikä sen hahmoista, ihmisistä tai hengestä välitä.”
ARVOSTELU
Kolmen tuhannen vuoden kaipuu
- Ohjaus ja käsikirjoitus (Augusta Gore A.S. Byattin teoksen pohjalta): George Miller
- Pääosissa: Tilda Swinton, Idris Elba, Nicolas Mouawad, Aamito Lagum
- Ensi-ilta: 16.9.2022
Australialaisen elokuvaohjaajan George Millerin esteettisesti ja aihevalintojensa puolesta täydellisen erilaisten elokuvien joukossa hänen uusimpansa, Kolmen tuhannen vuoden kaipuu, on oma tapauksensa. Tämän vuoden Cannesin elokuvajuhlillakin se esitettiin virallisen kilpailun ulkopuolella.
Cannes varaa kilpailun ulkopuoliset paikat elokuville, joita se ei huoli syystä tai toisesta varsinaiseen kilpailuun. Ulkopuolisiksi jääviä elokuvia yhdistää yleensä se, että ne ovat hyvin määrätietoisesti hollywoodilaisia genre-elokuvia.
* *
Kolmen tuhannen vuoden kaipuu -elokuvassa Tilda Swinton esittää Alithea Binnie -nimistä narratologia eli kertomusten tutkimukseen erikoistunutta tutkijaa. Matkallaan Istanbulissa pidettävässä alansa konferenssissa hän poikkeaa suuressa basaarissa ja löytää yhdestä puodista sinertävän lasipullon, jonka ostaa muistoksi.
Hotellihuoneessaan Alithea alkaa pestä pulloa ja tulee sen verran hieraisseeksi sitä, että pullosta vapautuu niin suunnattoman iso henki, että se ei ole mahtua Alithean huoneeseenkaan.
Djinniksi itseään kutsuva henki (Idris Elba) on ollut vuosikaudet pullon vankina ja pyytää Alitheaa esittämään kolme toivetta, jotka täyttämällä Djinnillä olisi mahdollisuus vapautua. Ajattelevana ihmisenä Alithea ei äkkipäätä suostu, koska hän tietää ja ymmärtää, että toiveilla ja niiden täyttymisellä voi olla epätoivottuja seurauksia. Mitään typerää ei kannata toivoa, eikä myös pahantahtoista, koska tarinoiden asiantuntijana Alithea tietää, että pahantahtoisuus kostautuu toivojalleen.
Alithea ja Djinn päätyvät keskustelemaan toiveistaan, elämästään ja itsestään, Alitheasta käy ilmi, että hän on eronnut ja korostetun tyytyväinen itsenäisyyteensä, mikä voi olla yksinäisyyden kaunistelua.
Djinn puolestaan kertoo, miten kuningas Salomo (Nicolas Mouawad) pilasi hänen suuren rakkautensa Saaban kuningattareen (Aamito Lagum). Huonosti kävi Djinnille myös erään sulttaanin kunnianhimoisen jalkavaimon, Gültenin (Ece Yüksel) kanssa. Nainen kuin nainen, aina Djinn päätyy vuosisadoiksi, ellei -tuhansiksi vangiksi pulloon, joka voi vajota meren pohjaan tai kadota kylpylän lattian alle tai basaarin roinaläjiin.
Kolmen tuhannen vuoden kaipuu on oudon staattinen elokuva. Paljon mitään ei tapahdu. Mies ja nainen keskustelevat hotellihuoneessa, josta kuva lähtee ulos vain takaumina seuraamaan keskustelijoiden aiempia seikkailuja.
* *
Turkin matkailuviranomaiset taatusti ihastelevat elokuvaa, joka näyttää niin auliisti näkymiä Turkin tarunhohtoisten sulttaanien istanbulilaispalatseista sekä Pera Palace Hotelista, jossa Agatha Christien sanotaan kirjoittaneen Idän pikajunan arvoituksen.
Puheenpajatusta elokuvassa ainakin riittää kuin Millerin myös ohjaamissa, urheasta possusta kertoneissa Babe-elokuvissa.
Alithean palatessa Lontoon-kotiinsa hänen kohtaamisensa iäkkäiden rasistinaapureiden kanssa on toteutettu kamalan kömpelösti ja se, että he lientyisivät parilla taikakeksillä, on jo niin huono vitsi, että se vähentää elokuvalle annettavaa tähtimäärää.
Leffasta jää käteen sen outo muovisuus ja kylmyys. Se on kuin halpahallista noukittujen tehosteiden esittelyvideo ilman tarinaa, joka veisi mukanaan.
Kolmen tuhannen vuoden kaipuu ei koukuta hetkeksikään. Eikä sen hahmoista, ihmisistä tai hengestä välitä. Kivat värit on. Entä sitten?
George Millerin elokuvaksi tämä jättää oudon välinpitämättömäksi. Eipä silti, myös Mad Max: Fury Road (2015) oli minulle tyhjien tynnyreiden kolinaa.
Antti Selkokari
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Ridley Scottin Gladiator II on kelvollinen, vaan ei yhtä mahtava spektaakkeli kuin edeltäjänsä
ELOKUVA | Vaikka Ridley Scottilla on suurten spektaakkeleiden tekemisen mittakaava hallussaan, kaikki tuntui paljon tuoreemmalta ensimmäisen Gladiator-elokuvan aikoihin.
Entisen nuorison elämä on juhlia, juopottelua ja toisen etsintää – arviossa Samppa Batalin Omenavarkaat
ELOKUVA | Samppa Batalin ohjaama elokuva on ajan todellisuuteen pyrkivä tarina yhdestä päivästä ja yöstä yli kolmekymppisten elämässä.
Belfastin rääväsuut uhoavat miehitysvallaksi kokemiaan brittejä vastaan keskisormi tanassa – arviossa Kneecap
ELOKUVA | Irlannissa puhuttavaa iiriä voimakkaasti puolustava Kneecap on asiapitoisuudestaan huolimatta häröilevän hauskaa katsottavaa.
Draama ihmisistä, jotka ymmärretään väärin – arviossa Michael Francon Memory
ELOKUVA | Meksikolaisohjaajan elokuvassa ihmisten elämään vaikuttavat asiat, joihin he itse eivät ole voineet vaikuttaa.