Kun vanhemmat vaikenivat, pitää tieto juuristaan kaivaa omin voimin – arviossa Sirpa Pääkkösen Karjala sydämessä

Sirpa Pääkkönen löysi karjalaisuutensa keski-iässä. Kuvat: Inna Pääkkönen / SKS

Vuosikymmenet viime sotien jälkeen olivat Suomessa omituista aikaa. Lähes 450 000 kansalaista oli menettänyt kotinsa ja omaisuutensa sekä ennen pitkää kadottanut kielensä ja kulttuurinsa. Tästä ei kuitenkaan haluttu puhua mitään.

Vaikenemisella oli luonnollisesti seurauksensa. Vähitellen maassa oli sukupolvi, joka ei tiennyt vanhempiensa eikä varsinkaan isovanhempiensa taustoista juuri mitään.

Ehkä kyse oli suomettumisesta, kun tämä hankala asia liittyi Neuvostoliittoon ja Suomen virallisiin suhteisiin suureen itäiseen naapurimaahan. Mahdollisesti kyse oli osin myös perisuomalaisesta kateudesta ja katkeruudesta.

Samaan aikaan, kun karjalaiset saivat menettämiensä maatilojen tilalle maita ja mantuja eri puolilta muuta Suomea, isot tilat joutuivat luovuttamaan heille palasia viljelymaistaan ja metsistään. Karjalaiset kuitenkin kaipasivat kotiaan ja pitivät uusia asuinsijoja huonoina.

Ehkä näistä tai joistain muista syistä virallinen Suomi halusi painaa kaikki siirtoväkeen liittyvät asiat mahdollisimman pian sivuun ja unohduksiin. Väistämätöntä oli kuitenkin, että kulttuurit kohtasivat.

Ja mitä tehtiin: naureskeltiin, kiusattiin, väheksyttiin, sorrettiin ja syrjittiin! Lisäksi vaiettiin, salattiin, sopeuduttiin, unohdettiin kaikki oma ja entinen. Vasta näinä aikoina, noin 80 vuotta myöhemmin, on seuraava sukupolvi alkanut kaivaa esiin juuriaan. Kiinnostus on kovassa kasvussa.

Karjalan evakkojen jälkeläisiä on kaikkiaan noin miljoona. Heistä osa asuu Suomessa, mutta osa on levinnyt uusiksi siirtolaisiksi kaikkialle maailmaan.

Sirpa Pääkkönen on äitinsä puolelta karjalaisjuurinen kirjailija ja toimittaja. Hän vietti lapsuutensa Pohjanmaalla ja oivalsi karjalaisuutensa vasta keski-iässä. Pohjalainen isä oli Ylistarosta ja äiti syntyisin Viipurin kupeesta Vahvialasta, jonka naapureita olivat muun muassa Etelä-Karjalan Lappee ja Nuijamaa.

Vanhemmat tapasivat nykyisessä Petroskoissa eli silloisessa Äänislinnassa, joka oli siihen aikaan suomalaisten miehittämä. Äiti Liisa Laitinen oli lotta ja isä Aarne Luoma sotilas, ja pari kihlautui vuonna 1942.

Äiti joutui jättämään Äänislinnan kiireesti 19. kesäkuuta 1944, eikä koskaan enää palannut sinne. Viimeinen juna vei lotat kohti länttä, mutta matkan teko oli hidasta ja vaikeaa. Sirpa-tytär lähti etsimään vanhempiensa jalanjälkiä vuonna 2015 matkustamalla modernilla sähköjunalla Pietarista Petroskoihin.

Pääkkösen teos Karjala sydämessä (SKS, 2022) selvittää alkulehdillään nämä lähtökohdat, joten lukija saa tietää heti, minkä sortin karjalainen hän on. Hän kuuluu siis karjalaisuutensa melko hiljattain löytäneisiin ja siihen innolla paneutuneisiin.

* *

Pääkkösen kaltaisia on maailmassa monin tuhansin. Heitä on ympäri Suomea ja Amerikassa ja Australiassa asti. Heidän kaltaisilleen tällainen Karjala-kirja käy pelastavasta ensiavusta – sikäli, mikäli suomen kieli on yhä hallussa.

Kirjassaan Pääkkönen kertoo perustietoja Karjalaan liittyvistä faktoista, kuten sodasta, evakkoudesta, perinteestä, tavoista, kielestä ja kulttuurista sekä suurimmista Venäjälle jääneistä kaupungeista.

Lisäksi hän on haastatellut kymmentä eri-ikäistä karjalaisjuurista henkilöä. Karjala sydämessä on merkillinen kokonaisuus minä-muotoa, tietoaineistoa ja haastatteluosioita.

Faktatiedot ovat melko vähäisiä ja pinnallisia, joskin luotettavia. Ne antavat jotakin sellaiselle, joka ei tiedä Karjalasta, karjalaisista tai karjalaisuudesta mitään. Kirja ei sen sijaan tarjoa uutta tietoa karjalaisuuteen laajasti perehtyneille.

Haastattelut ovat kovin lyhyitä 2–4 sivun mittaisia välähdyksiä muutamien eri puolilla Suomea asuvien ihmisten elämästä. Niistä selviää, kuinka karjalaisuus ei merkitse joillekin mitään ja kuinka toisille se tarkoittaa koko elämän pohjaa ja tarkoitusta.

Haastatteluosuudet ovat ehdottomasti kirjan kiinnostavinta antia. Ehkä niihin olisi kannattanut keskittyä enemmän ja tehdä analyysia niistä. Sillä tavalla olisi saatu hahmotettua mainiota kuvaa tämän päivän karjalaisuudesta Suomessa.

Runsaasti kuvitettu kirja on nopealukuinen. Osa kuvista on peräti aukeaman kokoisia ja useat koko sivunkin peittäviä. SA-Kuvat ja Museoviraston kokoelmat ovat karjalaiskuvien aarreaittoja. Luovutetun alueen kartta on välttämättömyys ja se on löydetty Wikimedia Commonsista.

* *

Karjalasta, karjalaisuudesta ja karjalaisesta kulttuurista puhuttaessa tuntuu perin oudolta, että siitä kirjoitetaan imperfektissä eli menneessä aikamuodossa. Karjala ei todellakaan ole mitään ollutta ja mennyttä vaan vahvasti nykyaikaa.

Karjalan kieltä elvytetään nykyisin tiedeammattilaisten voimin sekä Suomessa että Venäjällä. Ruokaperinne ei ole koskaan mihinkään kadonnutkaan. Suomi on ominut karjalaiset perinneruoat siinä missä Kalevalankin. Kansallispuvut ja feresit löytyvät lukemattomista vaatekaapeista ja erilaiset klubit, kerhot ja juhlaväet kokoontuvat säännöllisesti.

Karjalan maantieteellinen alue on menetetty, mutta viimeksi kuluneen 30 vuoden ajan sukujen omilla konnuilla päästiin sentään vierailemaan. Moni ehti saada hyviä ystäviä ja tuttavia nykyisestä Karjalan tasavallasta, hautausmaita kunnostettiin yhteistyössä ja muistomerkkejä pystytettiin.

Valitettavasti on totta, että menetetyssä Karjalassa syntyneiden joukko vähenee koko ajan. On tarve uudenlaiselle karjalaisuudelle. Nyt kannattaisikin pohtia, millä tavalla karjalaisuus voisi elää tulevaisuudessa.

Aila-Liisa Laurila

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua