Virginia Woolfin nuoruuden päiväkirjat ovat tärkeä osa modernia kirjallisuushistoriaa mutta julkaisuissa olisi petrattavaa

Kuvat: Oppian

Virginia Woolf (1882–1941) tuskin kaipaa esittelyä. Modernistisen kirjallisuuden brittiläinen tienraivaaja ja feministinen ikoni elää akatemioissa, kirjastoissa ja lukevien kotien kirjahyllyissä. Myös suomeksi Woolfin tuotantoa on saatu kiitettävät määrät.

Erityisen huomion ansaitsee alun perin vuonna 1929 ilmestyneen Oman huoneen uusintapainos (Tammi, 2020) sekä Savukeidas-kustantamon Woolf-julkaisut, joista merkittävin lienee päiväkirjajulkaisujen sarja, joka kokoaa viiteen osaan muistiinpanoja vuosilta 1915–1941.

Nyt julkaistu kaksoisopus täydentää aiemmin julkaistuja päiväkirjoja. Ajanjaksolta 1897–1905 valikoidut kaksi kokoelmaa sisältävät merkintöjä kirjailijan ikävuosilta 14–23.

Kirjailijaksi syntyminen

Virginia Stephen syntyi vauraaseen muttei aateliseen perheeseen kahdeksanpäisen sisaruskatraan toiseksi nuorimmaiseksi. Isä Leslie Stephen oli etäinen, äiti Julia kuoli Virginian ollessa vain 13-vuotias. Päiväkirja luonnostelee teini-ikäisen Woolfin luonteen suorasanaiseksi ja omatoimiseksi, paikoin äkkipikaiseksi.

Merkittävimmät tapahtumat kirjallisessa elämässä jäävät suurimmaksi osaksi sivuun, ja valikoimaan poimitut merkinnät kertovat ennen kaikkea kirjoittajansa arkisista mielenliikkeistä näinä vuosina. Vaikutus on sama kuin kenen tahansa edesmenneen varhaisia kirjoituksia tutkiessa: näennäisen viaton alku on kontrastissa siihen nähden, mihin elämä lopulta johtaa – Woolfin tapauksessa merkittävään kirjallisuuteen ja toisaalta itsemurhaan.

”Näennäisen viaton” on tietoinen sanavalinta. Woolfin omien sanojen mukaan hänen velipuolensa Gerald ja George hyväksikäyttivät häntä seksuaalisesti. Julma kohtelu tapahtui ennen päiväkirjan aloittamista, eikä aiheesta löydy päiväkirjasta merkintöjä. Tieto tuo normaaliksi kuvatun perhe-elämän taustalle oudon sävyn.

Erikoiselta vaikkakin ajalleen tyypilliseltä tuntuu myös ilmeisesti kehitysvammaisen Laura-sisaren poissaolo perheen arkielämästä. Mielisairaalaan lukitusta Laurasta ei juurikaan puhuta, eikä Woolf mainitse häntä kirjoituksissaan nimeltä kuin pari kertaa.

Joka tapauksessa tuleva kirjailija kasvaa tänä aikana itsenäiseksi, omaksi ihmisekseen, ja samalla työssäkäyväksi kirja-arvostelijaksi. Päiväkirjat loppuvat vuoteen, jolloin kirjallisesti merkittävä Bloomsburyn ryhmä alkaa muotoutua ja vuotta ennen ryhmän perustajiin kuuluneen Woolfin isoveljen Thobyn kuolemaa.

Nuoren tytön oma huone

Kiinnostavaa on huomata, kuinka ”oma huone” on kirjoittajalle tärkeä konsepti jo varhaisesta iästä lähtien. Merkinnöistä huomaa, kuinka nuorelle Woolfille kirjallisuus ja siihen uppoutuminen rauhassa on ihmisiä vilisevässä talossa pakopaikka. Hänen kirjallinen kiinnostuksensa näkyy muun muassa hänen 15-vuotispäivänään. Tuolloin hän saa lahjaksi mustekynätelineen, kirjoituspöydän, muistikirjoja ja tietysti kirjoja luettavaksi. Woolf lukee aktiivisesti jo nuorena ja ostaa käytettyjä vanhoja opuksia silloinkin kun ne tylsistyttävät häntä vain saadakseen tekemistä aivoilleen.

”Minun on pakko lisätä, että kynäni voi melko huonosti tällä hetkellä, ja tämän kirjan tila ahdistaa minua. En voi kirjoittaa kauniista kun kynäni raapii paperia, enkä saa iloa tästä. Rakastan kirjoittamista kirjoittamisen vuoksi, mutta kun kynäni on viallinen siitä tulee taakka ja vaiva. Kotiapulaisemme Mary ’mukava tyttö, mutta hyvin tyhjä yläpäässä’ tutki kynäni toimintoja ennen kuin lähdimme kotoa, ja jokin kynän pyhästä hengestä on ollut kateissa siitä lähtien.”

Jos lukija haluaa päästä syvemmälle kirjailijan varhaisnuoruuden tunne-elämään, hän saa pettyä. Jopa vanhemman sisarpuolen, Stellan, kuoltua sairauteen, perheen suru jää yksityiseksi. Nuori Woolf tyytyy kuvailemaan lyhyesti ulkoisia tapahtumia. Tämä ei tietysti vie pois tapahtumien painokkuudesta; kaikkea ei tarvitse kertoa edes päiväkirjalle.

Sisaren kuoleman jälkeen Woolf pitää kirjoittamisesta taukoa. Tauon päätyttyä, aikuisuuden kynnyksellä, hänestä on tullut maltillisempi ja analyyttisempi kirjoittaja, joka onnistuu luomaan kattavan yleiskuvan päivän tapahtumista vain muutamilla riveillä. Samalla päiväkirjojen sävy alkaa muotoutua toisenlaiseksi. Merkinnät tavanomaisesta arjesta saavat rinnalleen pohdiskelevaa, esseistiikkaa muistuttavaa tekstiä ja kirjallisia harjoituksia, jotka ovat paikoin turhan kiemuraisia mutta osoittavat äänen kypsymisen, sisäisen elämän sanoittamisen taidon syntymän.

”– – Kesäinen joki on kuin läpinäkyvää lasia, jonka päällä liu’umme. Äänen mysteeri tavoittaa korvat puiden lomasta; kaukana juoksevien ajokoirien musiikkia. Metsästäjän torvi soi, ja miehet huutavat kaukana, ja se kaikki kuulostaa joltain etäiseltä romanttiselta unelta; aivan kuin putoaisi valtameren syvyyksiin.”

Kuva: Christiaan Tonnis CC BY-SA 2.0.

Huomioita julkaisujen ulkoasusta

Arvosana ei muodostu teoksen viihdyttävyydestä tai historiallisen merkityksen aliarvioinnista. Kustannuspäätös on ollut merkittävä, mutta kirjat tuntuvat tyngiltä. Oppianin julkaisuja on aihetta kritisoida. Kumpikin osa on erillisjulkaisuksi ohut ja niistä vievät sivuja monet Wikimediasta poimitut kuvat. Teosten julkaiseminen kahtena erillisenä pehmeäkantisena ja yli 30 euroa maksavana läpyskänä on tavallaan perusteltua tekijän kirjoitustyylin muuttuessa. Siitä huolimatta se tuntuu redundantilta.

Erityisesti julkaisujen ensimmäinen osa sisältää harmillisen paljon yksinkertaisia kirjoitusvirheitä, jotka kertovat huolimattomuudesta toimitustyössä. Kummallisin on kuitenkin taittoratkaisu, jolle on hankala löytää luettavuusperusteita. Kappalejaoissa ei nimittäin käytetä sisennyksiä, vaan jokainen rivi alkaa samasta kohdasta. Tällöin ilmavastakin kirjoituksesta tulee ruma ja rytmitön tekstin seinä. Joissain kohdissa jää epäselväksi, onko Woolf tarkoittanut kohtaan kappalejakoa vai ei.

Aavistuksen erikoista on myös nimetä yli 80 vuotta sitten kuolleen kirjailijan hajanaiset merkinnät ”nuoruuteni päiväkirjoiksi” niin kuin kyseessä olisi tekijän tietoisesti suunnittelema teos, jonka toimitustyöstä hän on vastuussa.

Kokonaisuutena teokset antavat eniten suurelle Woolf-fanille tai hänen kirjailijakuvaansa laajemmin perehtyvälle. Sellaisina ne ovat kääntämistyön arvoisia, kuten suomentaja Tuomas Kilpi toteaa ensimmäisen osan esipuheessa. Näin paljon Woolfista kiinnostuneiden kannattaa tosin harkita panostavansa noin 500-sivuiseen A Passionate Apprenticeen (alkup. painos Mariner Books, 1990), joka on suuremman aikajanan kattava valikoima kirjailijan varhaisia päiväkirjamerkintöjä ja maksaa vähemmän kuin kumpikaan suomennoksista. Teoksen löytää varsin helposti nettikaupoista.

Mikko Lamberg

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua