Pekka ja Teija Isorättyä: Robohemians. Kuva: Ville Mäkilä / Turun museokeskus

1

Mikäli satut omistamaan edes pläntin maata, parasta juuri nyt on jättää se pääosin rauhaan, ellei sitten huoltovarmuusahdistus pakota sinua istuttamaan sille perunaa. Luonto joka tapauksessa tietää itse mitä tehdä kasvukauden alkaessa, ja ötökät sekä vähän suuremmatkin eliöt arvostavat luonnonmukaista niittymaisemaa ja pusikkoa.

Toisaalta, mikäli näppejäsi syyhyää aivan vietävästi, voit toki päästää luovuutesi irti osalla tonttiasi tai puutarhaasi. Vaihtoehtoisesti voit tuunata koko maa-alaasi napsun tai pari ekologisempaan suuntaan. Hyötyjiä ovat tai olisivat sinä ja kaikki ne puutarhassasi asuvat tyypit, joista et mahdollisesti edes ole tietoinen.

Eikä se ole vaikeaa, silleen jättäminen. Nurmen voi ajaa harvemmin, jolloin se ei kulotukaan kuivalla niin helposti, eivätkä maaperän ravinteet ja vesi virtaa naapurin puolelle. Samaa rennompaa otetta voi soveltaa niin sanottuihin rikkakasveihin. Miten niin rikka, voit kysyä itseltäsi. Ja kenen kannalta?

Koska en aio kilpailla kaikkien noiden muodikkaiden puutarhasivustojen kanssa, vetäydyn kirjallisempaan maastoon, jonka haravointiin kunnon ekotarhurilla jää viljalti aikaa. Viime päivien löytöihini kuuluu muun muassa virolaisen Tõnu Õnnepalun Valheiden katalogi – Englantilainen puutarha (Kirjokansi, 2022). Nimen lisäksi kirjailija ja kirjansa sivuavat puutarha-aihetta siinä, että Õnnepalu on opiskellut Tarton yliopistossa ekologiaa ja kasvitiedettä sekä työskennellyt Hiidenmaalla pari vuotta biologian ja kemian maikkana.

Lisäksi Õnnepalulta ilmestyi vuonna 2009 romaani nimeltä Paradiis, joka säilytti nimensä myös teoksen suomennosprosessissa (Kirjokansi, 2017).

Bonuksena kirjailija ja ekologi on melkoinen kääntäjä. Hän on virontanut esimerkiksi ranskalaisia kuuluisuuksia Baudelairesta Proustiin.

Tällainen ”nurmikko” pihallani rehotti viime kesänä. Odottelen jotain samanlaista tuleville kuukausille. Kuva: Marita Wahlroos

2

Turun taidemuseoiden näyttelyissä selviää vielä muutaman viikon ajan, että emme ainakaan enää elä paratiisissa.

Aboa Vetus Ars Nova on antanut laajalti tilaa Osmo Rauhalan taiteelle. Muista unohtaa kaikki -näyttely paneutuu pohtimaan erilaisia merkkijärjestelmiä ja niiden hierarkioita ja yhteyksiä toisiinsa ja olevaiseen. Rauhala tuntuu olevan huolissaan siitä, josko lukuisat kielemme ja käsitteemme lopultakaan tavoittavat ympäristöstämme sitä, mikä meidän ainakin pitäisi tietää ja ymmärtää itsestämme ja muista lajeista.

Jossain määrin erillisenä aiheena Rauhala käsittelee myös tietoisuutta, sen eri tasoja ja muotoja. Millainen on esimerkiksi rauskun tai jättiläiskalmarin tietoisuus? Voiko niitä edes verrata ihmisen tietoisuuteen? Tai laittaa tietoisuuksia paremmuusjärjestykseen? Ja mitä sellainen edes tarkoittaisi?

Taiteen näkökulma tietoisuuteen voi olla hyvinkin tärkeä haettaessa uusia polkuja kohti syvempää ymmärrystä aiheesta. Tieteen ja filosofian ote ilmiöstä on joka tapauksessa edelleen varsin lipsuva. Kuuluisa mielenfilosofi Jaegwon Kimkin nimesi sittemmin paljon siteeratun, vuosituhannen alkupuolella ilmestyneen kirjansa Physicalism, or something near enough (Princeton, 2005). Monet kollegat tietysti vastasivat Kimille, että tuo ei ole ”near enough”, mutta oli miten oli, vuosien kulku ei ole johtanut mihinkään varsinaiseen läpimurtoon alalla.

Osmo Rauhala näyttelyssään Aboa Vetus Ars Nova -museossa. Taustalla teos Muista unohtaa kaikki. Kuva: Jari Nieminen

3

Wäiskillä eli virallisemmin Wäinö Aaltosen museossa tietoisuuspohdinnan voi ulottaa myös koneisiin. Robotit voivat olla meitä tehokkaampia ja laskuvoimaltaan äärettömästi kyvykkäämpiä, mutta voiko niillä joskus olla samankaltainen tietoisuus kuin meillä? Ja ellei, niin millainen tietoisuus niille voi kehittyä tai voidaan kehittää?

Teija ja Pekka Isorättyä syventyvät Kuolleet sielut -näyttelyssään myös muin tavoin ihmisen, teknologian ja luonnon vuorovaikutuksiin. Vikasietometsä-installaation puut, mekaaninen susi ja laulava hirvenpää esimerkiksi näyttävät, miten luonto sietää vikaa – siis meitä ihmisiä. Me suttaamme ja tuhoamme ympäristöämme sen kuin ehdimme, vaikka olemme itse sen kiinteä osa. Sahaamme omaa oksaamme, me monella tapaa vialliset. Tulevaisuudenvisioksi nousee, että luonto jälkehemme jää, aikansa ensin meitä siedettyään?

Pakko myös vinkata, että Isorättyöiden näyttelyissä on aiheista riippumatta aina hauskaa. Erityisesti ihmisenä olemisen rajapintaa piirtävät romurunkoiset ja eläinnahkapintaiset ”roboheemit” hellyttävät ja nostattavat suupieliä.

4

Turun taidemuseon alakerran täyttää senegalilaisen Omar Victor Diopin valokuvataide. Tutustutaan Afrikkaan, afrikkalaisten kohtaloon eri aikoina ja eri rooleissa sekä jo vuosisatoja jatkuneeseen black lives matter -taisteluun.

Allegoria-teeman alla päädytään myös viidakkoon ja tarkastelemaan ilmastokriisiä ja sen vaikutuksia globaaliin etelään, erityisesti Afrikan mantereeseen. Diopin kuvat ovat usein näennäisen paratiisillisia, mutta kuitenkin tilanteen raadollisuuden äärelle johdattelevia.

Taiteilija näyttäisi yhtä aikaa epäilevän ja uskovan; epäilevän keskenään taistelevien ihmisten kykyä pelastaa itselleen elinkelpoinen maapallo ja uskovan pieniin ihmeisiin, luonnon vitaalisuuteen ja toipumiskykyyn.

Jäljelle jäävät fundamentaalit kysymykset: onko paratiisia koskaan ollutkaan, ja jos on, niin voiko sen saada takaisin?

5

Hienoa ellei parasta on kun ihminen osaa kirjoittaa pätevää asiatekstiä ja kaunokirjallisuutta. Tällainen tuli mieleen, kun sain käsiini Elisa Aaltolan uuden Esseitä eläimistä (Into, 2022). Filosofi Aaltola on tunnettu ja tunnustettu eläin- ja ympäristöetiikan osaaja, mutta mielestäni osa hänen viime vuosien populaarimmasta tuotannostaan on antanut vahvoja merkkejä myös kaunokirjallisesta kyvykkyydestä. Ensi kertaa havahduin ilmiöön teoksen Häpeä ja rakkaus: ihmiseläinluonto (Into, 2019) sivuilla, ja nyt eläinesseet vakuuttivat minut siitä lopullisesti.

Esseissään Aaltola palaa omakohtaisiin eläinyhteyksiinsä ja -kokemuksiinsa aina lapsuudesta alkaen. Hän kertoo miten kasvoi pitämään eläimiä kanssakulkijoinaan, tuntevina ja kokevina, kaiken arvostuksemme ansaitsevina muiden lajien edustajina, joille meidän pitäisi suoda niille (heille, sanoisi Aaltola) kuuluvan kaltainen elämä. Se tarkoittaisi nykyisenkaltaisen lihantuotannon lopettamista ja muille lajeille tarpeellisten ympäristöjen säilyttämistä ja suojelua. Muun muassa.

Olin hieman aiemmin silmäillyt Sinimaaria Kankaan Eettisen lihansyönnin käsikirjaa (Aula & Co, 2017). Kankaan kirjassa lihansyönti jatkuu, vaikkakin nykyistä eettisempänä, kun Aaltola ajaisi mieluummin alas koko muita lajeja nöyryyttävän ja muiden lajien yksilöitä rääkkäävän käytännön.

Molemmat naiset kuitenkin puhuvat etiikasta ja eläinten hyvästä. Mikä siis olisi oikein ja kohtuullista? Edustaako Kangas optimistista realismia ja Aaltola pessimististä idealismia?

Yksi hyvä analyysiväline asiaa sivuaviin keskusteluihin on Aaltolan monissa kirjoituksissaan esittelemä käsite lihaparadoksi, joka viittaa siihen, miten me ihmiset usein sekä rakastamme että syömme eläimiä, samoja ja eri eläimiä, yhtä aikaa ja vuoron perään.

Tämän kirjoittajan siirtyminen kasvisruokavalioon on siinä vaiheessa, että syön enää tai vielä kalaa.

6

Kun viimeksi vierailin tällä palstalla, hoputin mahdollisia lukijoitani Vapriikin apinanäyttelyyn sukua tapaamaan.

Nyt haluan muistuttaa Turun biologisen museon mielenkiintoisesta kakkanäyttelystä Kappas kakkaa!

Aiheen relevanssi piilee siinä, että jätökset ovat luonnossa usein ainoa jäljelle jäänyt johtolanka, mistä päätellä jotain paikalla viivähtäneestä eläimestä. Ja on kakasta moneksi muuksikin. Esimerkiksi tieteessä kakkaa tutkitaan aina vain kiivaammin. Lääketieteessä kakasta on tullut arvokas tutkimuskohde, kun suolistomikrobiston merkitys ihmisen terveydelle on alkanut vähitellen selvitä. Arkeologeille jätökset paljastavat vuosisatojen takaisia asioita ihmisten arkielämästä, ja biologille papanat kertovat muun muassa eläinten olinpaikoista ja ravinnosta.

Kakka-aiheelle voi tietysti nyrpistellä tai hihitellä, mutta totuus on, se on aina ollut meille ihmisille tärkeä aihe. Ajatelkaa vaikka sitä sanamoninaisuutta, jolla pökäleisiin ja papanoihin on kautta aikain viitattu! Ei ole sillä alalla synonyymeistä pulaa.

Kari Heino

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua