Eläinten kärsimys on kollektiivisesti valittua pahuutta – arviossa Tiina Raevaaran Minä, koira ja ihmiskunta

Kuvat: Toni Härkönen / Like Kustannus

Ihan jo mielenterveytemme tähden, mahdollisimman monella työpaikalla tulisi olla koira. Mutta se olisi väärin koiria kohtaan.

Tätä ei lue biologi-kirjailija Tiina Raevaaran kirjassa Minä, koira ja ihmiskunta (Like, 2022). Se on omaa yksityisajatteluani.

Sen sijaan 316-sivuisessa uutuuskirjassa on niin paljon tarpeellista ajateltavaa, että se ansaitsisi paljon suuremman huomion kuin se on tähän mennessä saanut. Ehkä tilanne korjaantuu vielä, vaikka Raevaaran sanoma onkin tuskallisen rankka nykyihmiselle. Meidän pitäisi pysähtyä ja mennä itseemme. Se on paljon vaadittu, kun monien mielestä kiinnostavien asioiden pitäisi tapahtua noin 30 sekunnissa.

Herkkä ihminen varjelee toisia

Omakohtainen teos kuvaa paitsi ihmisen rinnakkaiseloa eläinten kanssa, myös uupumiseen sairastumista ja siitä toipumista. Kirjailijalle tärkeä oivallus tuli terapiassa. Hän havahtui siihen, etteivät häntä häirinneet vain työkiireet, vaan hänen tapansa olla toisten ihmisten kanssa.

Omakohtaisissa osuuksissa hän vertaa itseään Star Trek -sarjan Deanna Troihin, joka toimi kapteenin neuvonantajana avaruusaluksella. Deanna Troi pystyi aistimaan vastapuolen tunteet ilman sanojakin.

Herkkä ihminen täyttyy helposti toisen ihmisen tunteista ja mukautuu niihin. Hän tekee kaikkensa varjellakseen toisia pettymykseltä. Taipumus kantaa vastuuta toisten ihmisten tunteista ja omien tunteiden kutistaminen altistavat uupumukselle ja masennukselle.

Ihminen ei ole rakentanut maailmaa yksin

Raevaaran kirja on kiinnostavasti rakennettu kirja, jossa käydään vuorotellen läpi niin tekijän omaa uupumishistoriaa kuin evoluutiota. Ihmiskunnan menneisyys näyttäytyy etenkin sotien, kaupungistumisen ja tekniikan historiana. Historiankirjoissa annetaan ymmärtää, että ihminen on saavuttanut kaiken ihan yksin. Uskonnot ovat pönkittäneet käsitystä siitä, että ihminen on ylivertainen muihin eläinlajeihin nähden.

Kirjailija muistuttaa, että ihminen ei ole todellakaan rakentanut maailmaa yksin, vaan yhdessä toisten eläinlajien kanssa. Esimerkiksi koira, joka on kulkenut ihmisen mukana paljon pidempään kuin kirjoitustaito, maanviljelys tai kristinusko, on ollut tärkeä kumppani ihan syystä.

Sääksiemon kriitikot

Kirjassa puhutaan elintärkeästä eläinyhteydestä. Kykymme luoda yhteys eläimiin on ollut tärkeää evoluution kannalta. Luonnonvalinta näyttää suosineen ihmisiä, jotka ovat olleet erityisen eläinrakkaita. Valitettavasti sama eläinyhteys on myös mahdollistanut eläinten hyväksikäytön.

Kirjoittajan mukaan olemme ihmiskuntana valinneet eläinten kärsimyksen ja pahuuden kollektiivisesti. Väkivalta käy meille, kunhan sen perustellaan olevan hyödyllistä yhteisöllemme.

Raevaara analysoi sujuvasti niin susipelkoja kuin tehomaatalouttakin. Oman osansa esseemäisessä pohdiskelussa saa myös sääksi-live, jonka avulla Raevaara muiden mukana seuraa sääksiperheen elämää.

Sääksi-liven seuraajien kommentit kertovat meistä ihmisistä paljon. Sääksiemon kykyjä olla äiti epäillään ihan sujuvasti, vaikka kenelläkään kommentoijalla tuskin on kokemusta asiasta. Kun yksi emoista yrittää kaikkensa pelastaakseen poikasensa, ja silti toinen niistä kuolee, kritiikki on rankkaa. Kun heikennyt emo lopulta syö kuolleen poikasensa, ihmiskriitikko ilmoittaa tuomionsa:

”Nyt meni maku tämän pesän seuraamiseen.”

Seuraajien kommentit ja Raevaaran omat ajatukset vievät hänet pohtimaan, kumpi on ”vaarallisempaa”, eläinten liiallinen inhimillistäminen vai dehumanisaatio. Raevaara valitsee itse mieluummin liiallisen antropomorfismin kuin epäinhimillistämisen. Jälkimmäisessä toteutuu hänen mielestään aivan liian helposti hyytävä pahuus niitä kohtaan, joita ei katsota empatian arvoiseksi.

Tunteet järjen vastakohta?

Kirja on kauttaaltaan tuhti ja perusteellisesti eri teorioita läpikäyvä teos, mutta on siinä muutama kevyempikin heitto. Kirjoittaja muistelee kotikaupunkinsa keskustelutilaisuutta, jossa puheenaiheena oli kaupungin suunnittelemat metsien hoitotoimenpiteet. Suunnitelman tehnyt mies esitti yhdeksi syyksi puiden kaatamiselle sen, että kovin tiheissä metsissä saattaa piillä itsensäpaljastajia. Sanattomaksi vetää.

Erityisen tärkeää ja virkistävää on tutkijan puhe tunteiden merkityksestä. Tunteet on nähty pitkään niin sanotun järjen vastakohtana. Niiden mukanaoloa päätöksenteossa on pidetty turmiollisena. Kirjoittaja huomauttaa kuitenkin, että tunteet paljastavat tilanteet, jotka ovat arvojemme vastaisia. Jos emme kuuntele tunteitamme, saatammekin olla todella kaukana totuudesta.

Myös eläinyhteys on yhtä lailla tunteen ja järjen asia. Pelkällä niin sanotulla järjellä olemme ajaneet maapallon tilaan, jossa se, että emme ole kunnioittaneet luontoa ja eläimiä yhtä paljon kuin omaa nopeaa hyötyämme, näkyy dramaattisella tavalla.

Raevaara korostaa, että kyse on nyt siitä, kykeneekö ihmiskunta oppimaan tilanteesta ja muuttumaan. Jos emme tosissamme käy keskustelua siitä, millainen on hyvä ihminen ja mitä on normaali ihmisyys, olemme tuomittuja. Ja kyllä, se keskustelu koskee myös suhdettamme eläimiin ja luontoon, ja on syystäkin tunteikas.

Heli Mustonen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua