Hehku-podcastin Janne Lankoski ja Malena Holmström. Kuva: Johanna Kannasmaa / Yle

1

Tampereen uudesta uljaasta monitoimiareenasta oli tulossa Uros Live. Pullisteleva äijänimi herätti vastareaktioita, ja lopulta siitä luovuttiin, kun sponsorisopimus Uros-firman kanssa purkautui. Paikallista kulttuurikenttää kyseenalainen nimi ehti kuitenkin provosoida ja inspiroida siinä määrin, että kuohitusta Uros Livestä tuli peräti kahden taideteoksen muusa. Eri tiloihin jalkautuva monitaiteellinen Täsmäteatteri pystytti alkuvuodesta linja-autoaseman kupeeseen feministisen monitoimiareenan nimeltä Narttu Live ja tällä viikolla ensi-iltansa sai Teatteri Siperian Mieslive.

Narttu Live ja Mieslive muodostavat kiinnostavan vastaparin: ensin mainittu ilmoitti olevansa suunnattu ensisijaisesti muille kuin cis-heteromiehille, kun taas jälkimmäinen nostaa tarkastelun kohteeksi juuri sen valkoisen, keskiluokkaisen, autolla ajavan ja lihaa syövän miehen, joka kokee intersektionaalisen feminismin uhkaavan henkilökohtaisesti omaa olemassaoloaan.

Narttu Livessä minua kiehtoi tärkeiden feminististen teemojen lisäksi se, miten teos toi ilmi esitystaiteen luonteen kuvataiteen ja teatterin välimaastoon asettuvana taidemuotona. Koronarajoitusten vuoksi Narttu Live muunsi nokkelasti paikkasidonnaisen teatteriesityksen ”pop up -museoksi”, mikä entisestään alleviivasi taiteidenvälisyyden ja liukuvien määritelmien ulottuvuutta.

Tampere-talon Maestro-salissa nähtävä Mieslive on ronskisti stereotypioilla vitsaileva mutta loppua kohden yhä monitahoisempia sävyjä saava kattaus miehen rimpuilusta muuttuvassa maailmassa. Erityisesti esityksestä jäi mieleen isän ja pojan koskettava kohtaaminen, jossa kumpikin oli lohtua vailla mutta kömpelö sitä tarjoamaan.

Teatteri Siperian Mieslive Tampere-talossa 7.5. asti. Lue Anne Välinoron arvio näytelmästä täältä.

2

Korona-ajan räjäyttämän äänikirjabuumin ja e-kirjojen yleistymisen keskellä virkistävän vastavirtaisia poikkeuksia ovat teokset, jotka ilmestyvät eksklusiivisesti vain perinteisenä painettuna kirjana. Laura Lindstedtin ja Sinikka Vuolan menetelmällistä murhamysteeriä 101 tapaa tappaa aviomies (Siltala, 2022) olisikin tympeää zuumailla tabletilta ja joiltain osin mahdotonta vastaanottaa kuuloaistin kautta.

Teos on eräänlainen kotimainen vastine Raymond Queneaun klassikolle Tyyliharjoituksia, jossa sama lyhyt tarina varioidaan monta kertaa uusiksi erilaisin tyylikeinoin.

Lindstedt ja Vuola ovat valinneet teoksensa lähtölaukaukseksi vanhasta Alibista löydetyn rikostapauksen. Teema saa 101 muunnelmaa, jotka esiintyvät kirjassa otsikon mukaan aakkostettuna. Tyylivalikoimassa on mm. runomittoja limerikistä sonettiin, pastisseja eri tekijöiden tyyleistä ja tekstilajeja sisällysluettelosta oikeuslääketieteelliseen yhteenvetoon. Hersyvää antia ovat myös ajan henkeen liittyvät tyylikeinot, kuten mansplainaus ja intersektionaalinen feminismi.

Jotkut variaatiot rakentuvat erityisen vahvasti suomen kielen tai kotimaisten kulttuuriviitteiden varaan: tällaisia ovat esimerkiksi pelkistä elatiivimuotoisista sanoista koostuva teksti ja Susikoira Roi -vitsin muotoon puettu versio tarinasta.

Esipuheessaan tekijät sanovat, että menetelmällisessä kirjallisuudessa kielen materiaalisuus ja tyylikokeilut itsessään nousevat toisinaan sisältöä ja luettavuutta tärkeämmäksi. Itse koen kuitenkin monet murhamysteerin tyylinäytteistä hyvin nautittavaksi kirjallisuudeksi. Kahden tekijän yhteispelillä jokainen teksti on huolellisesti hiottu loppuun saakka.

101 tapaa tappaa aviomies on todellinen kaunokirjallisia keinoja ja tyylilajeja notkuva buffetpöytä; paitsi lukuherkku se on myös mainio luovan kirjoittamisen opas ja inspiraatiokirja kaikille kirjoittajille.

3

Anne Muhosen sarjakuvaromaani Älä unohda minua (Avain, 2021) sijoittuu visuaalisesti hurmaavaan miljööseen: kukkakauppaan. Varhaiskeski-ikäisen kukkakauppiaan ja teini-ikäisen TET-harjoittelijan välille rakentuvaa yhteyttä kuvaava teos sopii monen ikäiselle lukijalle.

Päähenkilöiden traumat ja kipukohdat piirtyvät esiin hienovireisesti, ja lukijalle jää tilaa täyttää se, mitä jää rivien – tai pitäisikö sanoa ruutujen – väleihin. Teos tuntuu sanovan, että huolenpitoa ja huomatuksi tulemista tarvitsevat niin nuoret kuin aikuisetkin.

4

Kansainvälisen ilmastopaneelin uusin raportti julkaistiin korona- ja sotauutisten täyttämään mediatilaan. Akuuttien kriisien keskellä kaiken taustalla muhivalle megakriisille ei tunnu vieläkään riittävän tarpeeksi huomiota, vaikka raportin viesti on hälyttävä.

Ilmaston lämpeneminen ei ole muusta maailmasta erillinen kriisi, vaan se kytkeytyy myös esimerkiksi talouspolitiikkaan. Long Playn neliosaisessa Kriisien kriisi -podcastissa ilmastoaiheisiin erikoistunut toimittaja Riikka Suominen selvittää, millä tavalla talouselämän rakenteissa on varauduttu kytevään katastrofiin. Suominen haastattelee asiantuntijoita mm. Suomen Pankista, eläketurvakeskuksesta ja valtionvarainministeriöstä.

Kaltaiselleni mieluummin kulttuuri- kuin talousuutisia kuluttavalle mediankäyttäjälle podcast sisältää paikoin melko tyrmäävää pankkislangia, mutta onneksi toimittaja Riikka Suominen avaa termejä ja kirjainyhdistelmiä ja selittää puheenaiheena olevia ilmiöitä niin, että tavan tallaajakin ymmärtää.

Podcastin haastateltavien puheenvuoroissa nousee esille päättäjien viimekätinen vastuu. Edustuksellisessa demokratiassa kansalaiset ovat valitsemassa päättäjiä, joten yksilön tärkeä ilmastoteko on täyttää kansallisvelvollisuuteensa ja käyttää äänioikeuttaan viisaasti niin, että talouselämääkin koskevissa päätöksissä huomioidaan ilmastokriisin vaikutukset.

5

Parhaiden juttujen listalleni mahtuu tällä kertaa toinenkin podcast. Maailmanlopun uutisten keskellä mieli janoaa myös pakoa surusta, huolesta ja ahdistuksesta. Dystooppisimpinakin aikoina ihmiset etsivät lohtua, iloa ja nautintoa toisistaan.

Yle Kioskin Hehku-seksipodcastissa Malena Holmström ja Janne Lankoski puhuvat seksistä ja seksuaalisuudesta henkilökohtaisten kokemustensa kautta. Tyypillisesti seksielämän ongelmiin tarjotaan ratkaisuksi puhumista, mutta harvoin saa kuulla näin intiimillä tavalla, millaista se puhe käytännössä voisi olla.

Holmström ja Lankoski ovat rohkeita, herkkiä ja analyyttisiä kertoessaan seksuaalihistoriastaan, tuntemuksistaan ja haluistaan. He löytävät vaivattomasti sanoja asioille, joita ainakin julkisessa keskustelussa on tavattu nolostella. Henkilökohtaisista kokemuksista keskustelu laajenee usein yleisempään yhteiskunnalliseen asenneilmapiiriin, sukupuolirooleihin ja normeihin.

Suosittelen tämän podcastin suostumuksellista salakuuntelua kevätvipinöihin!

Anna Elina Isoaro

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua