Kuvat: Nina Kaverinen / Siltala
KIRJAT | Kun helsinkiläiset käsittelevät koko maata, he näkevät vain pääkaupungin ja eksoottiset syrjäseudut. Vahvojen eteläisten aluekeskusten Suomea ei heille ole.
”Päätoimittaja on nykyään enemmän toimitusta päälliköivä manageri kuin suuria linjoja vetävä ja yhteiskuntaan vaikuttavat jälkensä jättävä visionääri.”
ARVOSTELU
Päätoimittaja – Työtä sananvapauden arjessa
- Kirjoittaneet Riitta Korhonen ja Hannu Ollikainen.
- Siltala, 2022.
- 278 sivua.
Päätoimittaja Raino Vehmaksesta kerrottiin tarinaa. Hän kuulemma vaiensi pikkumaiset valittajasoittelijat vastaamalla näille, että ”sen jutun tehnyt toimittaja sai jo potkut”. Sen kuultuaan valittaja aina perääntyi ja totesi, ettei tässä nyt niin pahasta virheestä ollut kyse.
Minkä jälkeen Vehmas lopetti puhelun tokaisemalla: ”Mitäs sitten niin turhista tänne soittelette”. Asiakasmoitteen kohteena ollut rivitoimittaja sai tuskin koskaan tietää koko soitosta.
Journalismin ja ulkopuolisen painostuksen välissä puskurina tai iskarina oleminen on aina ollut päätoimittajan toimenkuvan olennainen osa. Toisille päätoimittajille se on ollut luontevaa. Toiset, onneksi varsin harvat, ovat sen sijaan sortuneet tällaisissa tilanteissa painostamaan alaisiaan esimerkiksi hyvittelevien juttujen tekemiseen loukkaantuneesta kohteesta.
Puskurirooli on harvoja päätoimittajan työssä kautta aikojen säilyneistä piirteistä. Välillä tuntuu, että muutoin hommassa on muuttunut käytännössä kaikki.
Ennen esimerkiksi sanottiin päätoimittajan joutuvan linnaan, jos rivitoimittaja kirjoittaa rikostuomion arvoisen jutun. Nyt mantra on käytännössäkin pätemättömäksi todettu. Helsingin Sanomien juttu, joka paljasti puolustusvoimien viestikoekeskuksen sijainnin, poiki syytteet toimittajille muttei päätoimittajalle.
* *
Riitta Korhosen ja Hannu Ollikaisen kirjoittama tuore kirja antaa kuvan, että päätoimittaja on nykyään enemmän toimitusta päälliköivä manageri kuin suuria linjoja vetävä ja yhteiskuntaan vaikuttavat jälkensä jättävä visionääri.
En tiedä, ovatko kirjoittajat pyrkineet tätä kuvaa luomaan. He eivät nimittäin varsinaisesti ota kantaa eivätkä analysoi päätoimittajia teoksessaan. He antavat äänen 17 suomalaiselle päätoimittajalle, jotka kirjaan on haastateltu.
Lukija saa sitten tehdä päätelmät.
* *
Mielenkiintoisimpia haastateltavia Päätoimittajassa ovat Helsingin Sanomien entinen ja nykyinen keulakuva. Talosta jokseenkin dramaattisesti poistettu Mikael Pentikäinen avaa lähtönsä taustoja. Nykyinen vastaava Kaius Niemi puolestaan pohtii porukasta syvällisimmin sananvapauden tilaa erityisesti kansainvälisten esimerkkien valossa:
”En halua maalata piruja seinille, mutta meidänkin täytyy valmistautua tilanteeseen, jossa demokratian peruspilareita kyseenalaistetaan voimakkaasti.”
Niemi viittaa riskitekijöitä luetellessaan jopa yksittäisten poliitikkojen, kuten presidentin, poikkeuksellisen suureen kansansuosioon. Ja kuinka ollakaan, juuri nyt kun tämä viime vuonna tehty haastattelu julkaistaan, on ainakin sosiaalisessa mediassa jo haikailtu sen perään, että nykyisen presidenttimme virkakautta jatkettaisiin jollain poikkeuksellisella menettelyllä.
* *
Ollikaisen ja Korhosen kirjaansa poimima valikoima on sekin mielenkiintoinen. Joukossa esimerkiksi on naisia yksi enemmän kuin miehiä. Se ei välttämättä anna oikeaa kuvaa sukupuolten tasa-arvosta journalismin alalla.
Median suurten toimijoiden korkeimmat journalistiset jakkarat ovat nimittäin edelleen vahvasti miehitettyjä.
Naisitettuja ovat monet pikkuaviisien vastuupaikat. Tästä hyvänä esimerkkinä esittäytyy kirjassa Maarit Nurminen, 52, joka on Korpilahti-lehden omistaja, päätoimittaja, ainoa toimittaja, konttoristi ja siivooja. Hänen asenteestaan kertoo paljon myös näkökulma sukupuoleen. Hän näet julistaa iloisesti, että naiseus on pelastanut hänet perinteisiin hyväveliverkostoihin kuulumiselta ja siten myös näiden painostus- tai vaikuttamisyrityksiltä!
Myös alueellinen kattaus kertoo paljon. Esiteltävistä päätoimittajista 12 toimii pääkaupungissa. Loput viisi ovat pohjoisesta tai mahdollisimman pienistä piireistä. Yhtään pirkanmaalaista tai muutakaan eteläisen Suomen vahvojen alueellisen mediatalojen edustajaa ei valikoimaan mahtunut.
Niinpä tämän jutun alussa mainittua tarinaa Aamulehteä aikoinaan päätoimittaneesta ja Tampereen yliopistossa toimittajia kouluttaneesta Raino Vehmaksesta ei siis kirjassa ole.
Matti Mörttinen
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Olivatko Lalli ja Elina sittenkin lihaa ja verta, kysyy Mikko K. Heikkilä teoksessaan Taruissa on totta
KIRJAT | ”Tasokas tiede on kuin puolueeton oikeudenkäynti, jossa vain näyttö ratkaisee”, perimätietoon perehtynyt dosentti esittää ja lyö pöytään todisteet, joita on vaikea väittää palturiksi.
Frans, joka ei ensin edes tiennyt olevansa Frans – arviossa Hannu Salmen Frans Leijon -elämäkerta
KIRJAT | Hannu Salmi kiinnostui 1800-luvun lopussa syntyneestä isosedästään vuosia sitten. Syntyi Finlandia-ehdokas köyhän piian aviottomasta pojasta, joka eli kuurona ja sokeana.
Hybridinen teos pohtii merkityksiä ja muutosta – arviossa Taneli Viljasen Glitterneste
KIRJAT | Taneli Viljasen Glitternesteessä muoto ja sisältö palvelevat taidokkaasti toisiaan. Queerbarokin haaste otetaan tosissaan.
Heti ensimmäisen roolin jälkeen Anthony Hopkins tiesi, ettei ryhtyisi leipuriksi – arviossa muistelmateos Hyvin sinä pärjäsit
KIRJAT | Jonkun sivun kirjaa luettuaan arvaa, ettei Anthony Hopkinsin maailmassa ole järkeä kirjoittaa muistelmia kertomatta totuutta.