Amir Jadidi. Kuva: Asghar Farhadi Productions
ELOKUVA | Löytötavaran saattamisesta oikealle omistajalleen ja löytäjän luotettavuuden kyseenalaistamisesta kasvaa hienosti polveileva etiikan ja moraalin kysymyksiä kosketteleva draama.
”Sankari synnyttää katsojissaan kysymyksiä sankaruuden luonteesta, kuten riittääkö sankaruuteen se, että tekee oikein tavallisista tavallisimmassa asiassa?”
ARVOSTELU
Sankari
- Ohjaus ja käsikirjoitus: Asghar Farhadi
- Kuvaus: Ali Ghazi Arash Ramezani
- Pääosissa: Amir Jadidi, Mohsen Tanabandeh, Sahar Goldust, Maryam Shahdaei, Alireza Jahandideh, Saleh Karimaei
- Ensi-ilta: 11.2.2022.
Sankari on elokuva, jonka nimi on vähintään monitulkintainen. Niin on kyllä päähenkilökin.
Eronnut kylttimaalari ja kalligrafi Rahim (Amir Jadidi) pääsee elokuvan alussa pari päivän lomalle velkavankeudesta.
Pakko päästä vankilasta
Hänellä on 48 tuntia aikaa keksiä keino velkojen maksamiseksi ja päästäkseen pysyvään vapauteen. Rahim uskoo onnen potkaisseen, kun hänen Farkondeh-tyttöystävänsä (Sarah Goldust) kertoo löytäneensä bussipysäkiltä käsilaukun täynnä kultakolikoita. Raivoisan inflaation Iranissa kullankin arvo muuttuu nopeasti, joten kultakolikoista ei saakaan tarpeeksi rahaa Rahimin loppuvelan maksamiseen.
Kenties jostain omantunnonpistoksesta Rahim saa päähänsä, että käsilaukun alkuperäinen omistaja olisi löydettävä. Kun kadonnutta laukkuaan etsivä kyynelehtivä nainen ilmaantuu omaisuuttaan noutamaan, Rahim alkaa saada valtakunnallista mainetta umpirehellisenä miehenä ja päätyy tv-haastatteluunkin.
Jatkuuko onnen tulvaa kauankin?
Elokuvaohjaaja Asghar Farhadilla on silmää tavallisten ihmisten arkisille vastoinkäymisille ja iloille. Perhe juhlii Rahimin mediahuomion myötä tulleita onnenpotkuja: hyväntekeväisyysjärjestö on myöntänyt Rahimille kunniakirjan ja järjestänyt keräyksen hänen velkojensa lyhentämiseksi ja järjestellyt hänelle vankeudesta vapautumisen jälkeiselle ajalle työpaikkaakin.
Vankilan johto näkee Rahimin saamassa julkisuudessa tilaisuuden parannella omaa ja laitoksensa kolhiintunutta mainetta viimeaikaisen vanki-itsemurhan jäljiltä ja alkaa kaupitella medialle human interest -tyyppisiä juttuja heidän vankilastaan mallikelpoisena paikkana.
Onko normaalius sankaruutta?
Sankari synnyttää katsojissaan kysymyksiä sankaruuden luonteesta, kuten riittääkö sankaruuteen se, että tekee oikein tavallisista tavallisimmassa asiassa? Ja jos tietää toimineensa oikein, eettisesti ja täysin normaalisti ja siksi moitteettomasti, onko yhtä oikein kaunistella omaa toimintaansa näyttääkseen muiden silmissä paremmalta ihmiseltä? Miten ihminen voi toimia, jos oman maineen puolustaminen edellyttää toisen ihmisen maineen tahrimista?
Tällaisilla eettisillä kysymyksillä Sankari kylvettää katsojansa. Etiikan ja moraalin rinnalla elokuvassa kulkevat myös tunteiden oikeudet. Onko ihmisen kahlittava tunteitaan oman vapautensa kustannuksella?
Kauniiksi maalattu kertomus hämmentää
Rahimin epäonneksi häntä ei välttämättä uskotakaan. Hän on koristellut kertomustaan laukun löytymisestä esittämällä sen itselleen parhain päin. Se, että hän tarjoilee omasta toiminnastaan puolitotuuksia ja valkoisia valheita, sotkee häntä syvemmälle ahdinkoon.
Rahim ei ole elokuvan ainoa vilpistelijä. Hänen velkojansa, temperamenttinen pienyrittäjä Bahram (Mohsen Tanabandeh) on Rahimin ex-vaimon veli. Bahramia ei kiinnosta velan sovittelu pienemmäksi. Bahram ei ole yksin epäillessään Rahimin rehellisyyttä, sillä yksi Rahimin vankitovereista onnittelee häntä taidosta puhua palturia.
Sankari onkin äkäinen
Paikalliset pikkujohtajat poliitikoista kansalaisjärjestöjen pomoihin alkavat kyseenalaistaa Rahimin kertomaa ja vaativat saada laukun hukanneen ja noutaneen naisen yhteystietoja ja todisteita hänen olemassaolostaan. Kulttuurissa, joka on synnyttänyt Tuhannen ja yhden yön tarinoita, ei olisi mitenkään tavatonta, että rahalaukun omistajana esiintynyt nainen olisikin vain satuileva opportunisti. Rahim on tavattoman luottavainen, toisaalta kiivas ja nopea suuttumaan päällekarkaamiseen saakka. Aivan yhtä herkkä suuttumaan on hänen velkojansa Bahram. He ovat kuin toisiaan hankaavat tulukset etsimässä tilaisuutta leimahtaa liekkeihin.
Elokuva kertoo ainakin sen, miten halukkaita ihmiset ovat tuomitsemaan toistensa heikkouksia ankarimman kautta – varsinkin silloin, kun asiaa liittyy rahaa. Tieltään suistunutta harva haluaa auttaa.
Kaikkialla palkittu laatuelokuva
Farhadin elokuva, vaikkei Oscar-ehdokkuuteen yltänytkään, on saanut kunnioitettavan paljon palkintoja. Vuosi sitten Sankari jakoi Cannesin elokuvajuhlien kakkospalkinnon Grand Prix’n yhdessä Juho Kuosmasen Hytti nro 6 -elokuvan kanssa. Farhadin elokuva on vaivihkaa napsinut myös muita elokuvakriitikoiden sekä tuntemattomampien elokuvafestivaalien palkintoja. Sankari on tavallisten ihmisten arkisesta elämästä aiheensa löytävän maailman parhaisiin kuuluvan elokuvaohjaajan laadukasta työtä, jota katselee kuin jännitysnäytelmää.
Sankari tuntee olevansa yksin
Rahimin velka, 150 000 tomania, on hänen elämäntilanteessaan musertavan paljon. Hänen vikansa on itsekeskeisyys. Hän näkee vain omat tunteensa, oman kunniansa eikä koskaan ota huomioon sitä, että hänen toimillaan olisi vaikutuksia muihin. Hän on siis yltiöindividualistinen yksilö, joka ei ymmärrä olevansa muiden joukossa.
Oudosti Rahim sekä käyttää edellisessä liitossa syntyneen poikansa änkytystä hyväkseen ja toisaalta myös suuttuu, jos sillä yritetään ratsastaa.
Rahim yrittää ostaa itsensä ulos vankeudesta ja käyttää sankaruuttaan ja muiden ihmisten myötätuntoa valuuttana. Epätoivoiselta näyttävän hymynsä alla Rahim onkin herkästi suuttuva murjottaja, eikä lainkaan niin suuri sankari ja hyvä ihminen kuin uskoo olevansa.
Melu yhdistyy musiikkiin
Huomattava seikka elokuvassa on, ettei siinä ole lainkaan elokuvamusiikkia. Sankarin ääniraitaa hallitsevat liikenteen melu, lasten kännykkäpelien piipitykset sekä satunnaiset etäältä kantautuvat musiikkikatkelmat, kuten lasikatteisella kauppakujalla vilahtava persialaisen perinnesoittimen, santurin soittajan esitys.
Musiikin poissaolon vastapainona elokuvassa on sen visuaalinen ruuhkaisuus, joka tulee elokuvan tapahtumapaikan, liki kahden miljoonan asukkaan kaupungin Shirazin arkipäivästä.
Väreistä rakentuu koko kuva
Farhadin elokuvien maailmankuva tapaa olla elokuvien kuvissa, ja tämän elokuvan ydin on väreissä. Niiden lempeät muuntuvat sävyt kertovat, että yhtä ainoaa totuutta maailmasta ei ole. Totuuksien häilyväisyys heijastuu meidän havaintoihimme elokuvan päähenkilöstäkin. Pidämmekö häntä vankilaan heitettynä tavallisena ihmisenä vai huijarina, joka yrittää keplotella itsensä vapauteen ihmisten hyväuskoisuutta hyödyntämällä – vastaus vaihtelee sitä mukaa mitä enemmän saamme hänestä tietää.
Elokuvan alussa on mottona lause ”Jumalan kunniaksi”. Sankarin loputtua motto käy ymmärrettäväksi. Ihmiselle tullut onni ei ole hänen omaa ansiotaan, eikä siitä ole siis syytä ylpistyä, on vain ylistettävä jumalaa.
Antti Selkokari
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Ridley Scottin Gladiator II on kelvollinen, vaan ei yhtä mahtava spektaakkeli kuin edeltäjänsä
ELOKUVA | Vaikka Ridley Scottilla on suurten spektaakkeleiden tekemisen mittakaava hallussaan, kaikki tuntui paljon tuoreemmalta ensimmäisen Gladiator-elokuvan aikoihin.
Entisen nuorison elämä on juhlia, juopottelua ja toisen etsintää – arviossa Samppa Batalin Omenavarkaat
ELOKUVA | Samppa Batalin ohjaama elokuva on ajan todellisuuteen pyrkivä tarina yhdestä päivästä ja yöstä yli kolmekymppisten elämässä.
Belfastin rääväsuut uhoavat miehitysvallaksi kokemiaan brittejä vastaan keskisormi tanassa – arviossa Kneecap
ELOKUVA | Irlannissa puhuttavaa iiriä voimakkaasti puolustava Kneecap on asiapitoisuudestaan huolimatta häröilevän hauskaa katsottavaa.
Draama ihmisistä, jotka ymmärretään väärin – arviossa Michael Francon Memory
ELOKUVA | Meksikolaisohjaajan elokuvassa ihmisten elämään vaikuttavat asiat, joihin he itse eivät ole voineet vaikuttaa.