Suomen johtavaksi Nickelback-asiantuntijaksi päätyneen Salli Anttosen monologi yltyy karnevaaliksi ja keskittyy välillä luennoksi

Salli Anttonen heittää itsensä yleisön eteen hyvin paljaana. Kuva: Anne Salmi

Sekä että – tosi tieteellinen stand up -esitys metamodernismista ja elämästä pohtii hyvän mittaisen monologin verran uskottavuutta. Soppaan sekoitellaan joensuulaisen tutkija ja muusikko Salli Anttosen omaa henkilöhistoriaa, Nickelbackia sekä ironista mutta lempeää tiedemaailman pohdintaa.

Anttonen on noussut tutkimuksensa ansiosta hiukan hämmentävään asemaan Suomen johtavana Nickelback-asiantuntijana. Hänen väitöstutkimuksensa aiheena oli autenttisuus ja tutkimuksen kohteena muun muassa kyseinen kanadalaisbändi. ”Tieteellisesti todistettu: suomalainen väitöskirjatutkimus selvitti, mistä Nickelback-viha johtuu” uutisoi esimerkiksi Rumba vuonna 2016 ja haastattelupyyntöjä sateli ympäri maailmaa.

Omasta taustastani johtuen geneerinen kanadarokki on ollut minulle ysärin loppupuolelta saakka eräänlaista turvallisuuden ja hyvän olon tunteita tuottavaa äänimattoa. Otan sitä mielelläni taustalle, vaikka en kenties kuuntele keskittyneesti. Älkää kertoko kenellekään, mutta Nickelbackin kappale How You Remind Me on mielestäni oikeasti hyvä. Tietysti kiistän tämän kysyttäessä.

Olipa itse tutkija tai ei, on samaistuttavaa, kun Anttonen ruotii omaa suhdettaan bändiin ja kytkee sen paitsi tutkimukseensa myös omiin, henkilökohtaisiin kokemuksiinsa siitä, että ei oikein tunne itseään uskottavaksi. Populaarikulttuurin paremmuusväännöissä ja heimojen muodostamisissa olemme kaikki jossakin määrin marinoituneet.

Ilahduttavaa ja hämmentävää

Esityksessä tykitellään karnevalistisella otteella, ja esimerkiksi Nickelbackin vokalisti Chad Kroeger yksisarvisena on monella tavalla ilahduttava ja hämmentävä ilmestys.

Esitys on hauska, usein koskettava ja paikoin syvässä henkilökohtaisuudessaan suorastaan rankka. Yleisöstä ei juuri etäännytä vaan kontakti on välitöntä. Kaikkiaan syntyy tunne, että Anttonen heittää itsensä yleisön eteen hyvin paljaana. Ohimennen heitetyt tokaisut, kuten ”niin, ja sitten kuoli äitikin” tai ”en tarvitse tamponeja, mulla on masennus” tökkäävät sydänalaan kipeästi.

Esitys nojaa Anttosen persoonaan, vaikuttavaan läsnäoloon lavalla ja silkkaan taitoon. Koomikolle aivan keskeiset ajoitus ja rytmi ovat kohdallaan. Kaaoksen ja epävarmuuden tuntu syötetään yleisölle aivan tietoisesti. Esitys on silti hallittu jopa siinä määrin, että en edelleenkään ole varma, oliko suunniteltua vai aito unohdus, kun Anttonen pyysi apua kuiskaajalta eräässä kohdassa. Olipa unohdus tai ei, se sopi hyvin esitykseen.

Yhtä merkittävää monologin kannalta on silti Laura Kaljusen ohjaustyö. Dramaturgia kulkee hyvin ja monologin pohja on tukeva. Vaikea on myöskään kuvitella, että kukaan olisi yksin rakentanut näin kypsää ja ehjää esitystä näin sotkuisesta ja monimutkaisesta aiheesta. Ja kaikella rakkaudella tutkijoita kohtaan sanottuna, on erityisen vaikea kuvitella, että kukaan tutkija olisi yksin tehnyt niin.

Mitä on metamodernismi?

Suoraviivaista tiedemaailman tai esimerkiksi tieteen rahoituksen kritiikkiä ei kuulla, vaikka se sieltä täältä pursuilee rivien välistä. Samoin on ilmeistä, että esityksen pohjavire on hyvin feministinen, mutta sekin jätetään rivien väliin. Tiede on jo esityksen nimessäkin, mutta se putkahtaa esiin yllättävän vahvasti. Paljon aikaa käytetään käsitemäärittelyyn ja esimerkiksi sen pohtimiseen, mitä on metamodernismi. Luento on pitkähkö. Ennakkotiedoissa käsitettä avataan seuraavasti:

”Autenttisuus tai aitous näyttäytyy metamodernismissa eri valossa kuin kyynisessä ja ironisessa postmodernismissa. Vilpittömyys tai toivo ovatkin jälleen mahdollisia. Metamodernismi – sisäisesti ristiriitainen ja jännitteinen, tempoileva ja monitahoinen ilmiö – on pyrkimys ymmärtää ja kartoittaa tämänhetkistä länsimaista kulttuurista ilmastoa.”

Metamodernismi on siis tavallaan väite siitä, että kaiken sirpaleisuuden, huokoisuuden ja epävarmuuden keskellä on olemassa aitoja asioita. Runollisemmin tulkittuna väite tuntuu kuuluvan jotenkin niin, että joku saattaa hyvinkin ottaa vastaan, jos vain uskaltaa heittäytyä.

Pasi Huttunen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua