Viipurin keskustassa palaa talvisodan pommituksissa. Kuva: Finna
KIRJAT | Anna Kortelaisen sepitteellinen tietoteos Uusi Viipuri kuvaa suunnitelmia evakoiden asuttamisesta uuteen kaupunkiin. Kirjan henkilöistä Kortelainen kuvaa täyteläisimmin Urho Kekkosta.
”Uuden Viipurin kuvaus on Kortelaiselta löytö, koska siitä ei ole paljon kirjoitettu.”
ARVOSTELU

Anna Kortelainen: Uusi Viipuri
- Gummerus 2021.
- 271 sivua.
Vuonna 1941 Suomen valtiovallalla oli suunnitelma. Karjalasta oli talvisodan jälkeen paennut yli 400 000 evakkoa. Viipuri oli talvisodan syttyessä Suomen toiseksi suurin kaupunki, jossa asui lähes 80 000 asukasta. Heistäkin suurin osa siirtyi rajan tälle puolelle.
Suomella oli valtava urakka etsiä kotinsa menettäneille uudet asuinpaikat ja katto pään päälle. Syntyi ajatus, että viipurilaisille pitää rakentaa oma kaupunki, Uusi Viipuri, Pohjanmaan rannikolle. Tätä ideaa ajoi erityisesti Urho Kekkonen.
Tietokirjailija Anna Kortelainen ryhtyi tutkimaan valtiovallan suunnitelmia ja kirjoitti sepitteellisen tietokirjan Uusi Viipuri (Gummerus, 2021). Hän yhdistää arkistoista löytämiensä asiakirjojen informaation kotinsa jättäneiden viipurilaisten tarinoihin. Näin syntyi narratiivinen tietokirja ja romaani, joka antaa historialle inhimillistä koskettavuutta.
* *
Kirjan kaksi suurta linjaa ovat Viipurista evakkoon lähteiden tarinat ja komiteatasolle edenneen Uuden Viipurin suunnitelmat.
Viipuria tyhjennettäessä viranomaiset ymmärsivät, että evakkoon lähtevät kaipaavat tavaroitaan ja muistoesineitään. Suuret muuttokuormat eivät kuitenkaan mahtuneet juniin tai kuorma-autojen lavoille. Viranomaiset houkuttelivat evakot lähtemään matkaan ilman painavia nyssäköitä, pahvilaatikoita ja juuttisäkkejä. Viipurin kaupungin johto päätti, että kotiin jääneitä tavaroita lähetetään evakoille jälkikäteen. Lähetyksiä varten viipurilaisten piti luetteloida tavaroitaan.
Kortelainen kuvaa kirjassa ihmisiä, jotka parveilevat suojeluskunnan huoltotoimistossa asioimassa viranomaisten kanssa ja kertovat samalla omia tarinoitaan. Viipurilaisina esitetyt ihmiset ovat todellisia, mutta Kortelainen puhuu heistä vain etunimillä. Viranomaisista Kortelainen käyttää koko nimiä.
Sotaa paenneet ihmiset luetteloivat koti-irtaimistonsa ja luovuttivat avaimet viranomaisille. Perille t avarat eivät saapuneet ja viipurilaiset saivat tuntea, että heitä oli petetty.
* *
Kirjan loppupuolella Kortelainen kertoo, miten Uuden Viipurin perustamista varten perustetaan komitea ja suunnitelmat etenevät sinne saakka, että kaupungille hahmotellaan paikka Kokkolan ja Raahen välille. Kaupungin rakentaminen tulisi työllistämään lukuisia rakentajia ja arkkitehtejä. Kädenvääntöä on siitä, miten tarkkaan kaupungin pitäisi vastata esikuvaansa vai syntyisikö siitä Alvar Aallon suunnittelema moderni funktionalismin periaatteilla rakennettu kaupunki.
Jatkosota syttyi kesällä 1941 ja suunnitelmat hautautuivat. Kortelainen keksii kuitenkin vaihtoehtoisen lopun historialle. Miltä näyttäisi Uusi Viipuri vuonna 1945, jos Suomi olisi säästynyt jatkosodalta.
* *
Kirjan henkilöistä Kortelainen kuvaa täyteläisimmin Urho Kekkosta. Poliittisen profiilin lisäksi Kortelainen antaa tulevalle presidentille inhimilliset kasvot, kun Kekkonen ikävöi Sylviä ja poikiaan kiperissä tilanteissa. Viipurin asukkaat hän kuvailee kevyemmillä vedoilla, mutta Viipuria tuntevan on hauska seurata katujen nimiä ja rakennuksia, joissa kuljetaan tai piipahdetaan.
Sepitteellinen historian kuvaus on kiinnostava muoto viedä lukija historiallisiin tapahtumiin ja lisätä ehkä motivaatiota syventää omia tietoja historiasta. Uuden Viipurin kuvaus on Kortelaiselta löytö, koska siitä ei ole paljon kirjoitettu. Kortelainen löysi arkistoista joitakin lehtileikkeitä, joissa kerrottiin komitean perustamisesta siirtoväen asuttamista varten. Komiteaan kuuluivat muiden muassa professori K. T. Jutila, lakitieteen tohtori Urho Kekkonen, Viipurin kaupunginjohtaja Arno Tuurna ja arkkitehti Otto Meurman.
Sirpa Pääkkönen
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Mikko Nenosen runokokoelma ei saa tähtiä vaan pääskysen, voikukan, sammakon, västäräkin ja lapsen hymyn – arviossa Hengittävä eläin
LEVYT | Tamperelaisen Mikko Nenosen toinen runokokoelma Hengittävä eläin saa lukijan ymmälleen, hämilleen – mitä ihmettä tästä sanoisi ja kirjoittaisi?
Hirviömaailmassa Aapo voittaa pelkonsa ja löytää itsestään ihmeellisen kyvyn – arviossa J. S. Meresmaan Varjokahle
KIRJAT | Lumola-sarja on lempeää kauhufantasiaa, jonka parissa viihtyy aikuinenkin tarinoiden ystävä. Varjokahle päättää trilogian.
Koulu pelastaa nälkäkuolemalta ja antaa lukemisen lahjan – arviossa Helvi Hämäläisen elämäkerta Kauneudenrakastaja
KIRJAT | Helvi Hämäläinen oli 1900-luvun suomalaisista naiskirjailijoista se, joka tiesi mitä halusi, aina saamatta sitä. Minna Maijalan elämäkerrassa jokaisella sanalla on merkityksensä.
Osamu Dazain Narrin kukkia on lyhytromaani, joka ei luota tarpeeksi omiin vahvuuksiinsa
KIRJAT | Dazai yrittää tuoda esiin jotain uutta ja erilaista, mutta keino on niin kuin useimmat neljännen seinän rikkomiset, eli se on vanhentunut alta aikayksikön.




