Kuvat: Ulla-Maija Lähteenmäki / WSOY
KIRJAT | Anja Erämajan uusin teos on rikas kuin vain vaellus metsässä olla voi. Sen nimi on tarkoituksellisen kevyt, mutta salapainava.
”Kielellä ei voi kovin hyvin metsän tunnelmia tavoittaa. Biologilla on tyylilajinsa, runoilija on hieman hukassa.”
ARVOSTELU
Anja Erämaja: Olen nyt täällä metsässä
- WSOY, 2021.
- 71 sivua.
Anja Erämajan uusin teos Olen nyt täällä metsässä (WSOY, 2021) on rikas kuin vain vaellus metsässä olla voi. Sen nimi on tarkoituksellisen kevyt, mutta salapainava.
”Olen nyt täällä metsässä” on tyypillinen vastaus puhelimeen. Samalla nimi ilmaisee sen, ettei kielellä voi kovin hyvin metsän tunnelmia tavoittaa. Biologilla on tyylilajinsa, runoilija on hieman hukassa.
Niinpä heti ensi sivulla ”on ihmemarja, sen kun syö, kieli yllättää ja lähtee suusta lepattaa suusta pieni taikamatto”. Runoilijan on tyydyttävä toissijaiseen ilmaisuun, nimittelevään, koska maalaaminen on lähes mahdotonta: ”vikkelä liikemieskieli, leija” poistuu metsästä – tai jää ainoaksi mahdollisuudeksi maalata.
Bussi nytkähtää, kuormurissa lukee ”I love Teboil”. Kieli on ei-metsää, kaupunkia, järkeä. Sanattomuus on keskeinen tunne. Siispä on maalattava isolla pensselillä:
”Näin suuria, paljon. Kukaan ei kertonut. Että paljon voi olla näin paljon, että tällaista on. Mitä kaikkea muuta en tiennyt, en tiedä.”
Mustikkausko
Metsään tuntee häviävänsä:
”Täällä on joku, se et ole sinä.”
Kykkiminen hakee selitystä. Minuutta on haettava palautetuista muistoista, ne opastavat omille poluilleen, mutta vaarana on silloin oikea eksyminen. Muistojen kyllästyttäessä runoilija puhkeaa puhumaan ja laulamaan Korinttolaiskirjeen tyyliin, mutta enkelienkään kieli ei osaa mustikkaa, johon puhuja uskoo.
Muistot ja unet tekevät ryntäyksiään katkaisten luonnon kokemisen pätkittäin. Moderni maailma säilyy mielessä, pitää tietoisena itsestä, ja niinpä ämpärissä ”on pieni pallomeri”.
Ei asemakaavaa
Metsää ei ole kukaan suunnitellut, ei ainakaan ihminen.
”Risuja, sammalta joka paikassa, kauttaaltaan, kivet ripoteltu miten sattuu, puut sikin sokin, ei asemakaavaa.”
Runoilija ajautuu ikävöimään ihmisten ilmoja, aspiriinia, kuumemittaria, traktorin hurinaa, dominopalikoita.
On tapahtunut eksyminen ja jonkinasteinen hätääntyminen. Paras palata kotiin ja lapsuuden kouluun. Sinne missä minut vielä nähtiin, ainakin osittain. Täällä ei kukaan kommentoi, ”kasvit eivät ota kantaa”.
Teos kääntyy yhä humoristisemmaksi metsän kokemisen kuvaukseksi.
Metsässä herää, sekä ikävään että todellisiin tarpeisiin. Luettelorunossa on minä oppinut tuntemaan itsensä ihmisenä siinä mielessä, mitä emme ole, ja mitä kuitenkin.
”Emme ole raaputusarpoja emmekä musteläiskiä
emme tulevaisuususko mutta tiehyitä”.
Näin alkava luetteloruno on kaikki määrittelyt absurdistava leikittelyhokema.
Kaupungin turvaan palanneena voi levollisesti todeta:
”Parvekkeen ovi on auki, pihalta kuuluu lasten ääniä, kärryjä vedetään, pihalla aamu ja päivä kättelevät, lahden takana kesä luovuttaa paperit syksylle.”
Komein värivedoin tehty kansi on Martti Ruokosen.
Erkki Kiviniemi
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Kielletty rakkaus ja karu luonto – arviossa Ingeborg Arvolan Jäämeren laulu
KIRJAT | Norjalaiskirjailian 1800-luvulle sijoittuvan romaanin päähenkilö kaipaa elämää, jossa voisi tarjoa kahdelle pojalleen edes toisinaan lohisoppaa ja piimää.
Hajonneen perheen toipumista ja uusia ruumiita – arviossa Satu Rämön Rakel
KIRJAT | Hildur-sarjan neljännessä osassa avataan perheen äidin kohtaloa ja selvitellään siihen kytkeytyviä nykypäivän rikoksia.
Kuka puolustaisi paperittomia – arvioitavana Anneli Kannon Kaivatut
KIRJAT | Afgaanitytön katoaminen ei virkavaltaa kiinnosta, joten Noora Näkijä päätyy selvittelemään paperittoman maahanmuuttajan katoamista Näkijä-trilogian päätösosassa.
Sinkkuus – epätoivoa vai auvoa? Henna Karppinen-Kummunmäki kirjoittaa parisuhteettomuudesta ennen ja nyt
KIRJAT | Ilman parisuhdetta elävien määrä on Suomessa koko ajan lisääntynyt. Henna Karppinen-Kummunmäki esittelee pariutumattomien elämää ja seurustelukulttuuria eri aikoina.
