Byrnestä Harlemiin & Woodista MacGowaniin: Rakkautta ja anarkiaa -festivaaliin musiikkielokuvien sarja oli vaikuttava

David Byrne’s American Utopia.

David Byrnen loistelias lava-show

Jonathan Demmen ohjaama, vuonna 1984 valmistunut elokuva Stop Making Sense on David Byrnen Talking Heads -yhtyeen konsertista toteutettu tallenne. Oli aikoinaan huikea kokemus katsoa elokuva isolta kankaalta; katsoja saattoi tuntea olevansa osa yleisöä.

Spike Lee on ohjannut Byrnen käsikirjoituksen pohjalta elokuvan David Byrne’s American Utopia (2020). Se on myös konserttitaltiointi, ja jälleen elokuvayleisöllä on eturivin paikka konsertissa.

Konsertti on kuvattu New Yorkissa Broadwayn Hudson-teatterissa. Esitykset jatkuvat pitkälle ensi vuoden puolelle.

Konserttiohjelmisto muodostuu Byrnen vuoden 2018 soololevyn American Utopian kappaleista. Mukana on toki muutama suosittu Talking Heads -hitti, kuten Once in a Lifetime ja Burning Down the House, sekä muita kappaleita Byrnen uran ajoilta.

Show on vaikuttava. Lavasta on tehty näyttävän näköinen kantikas ”huone” kiiltävien, katosta roikkuvien rihmojen avulla. Alussa Byrne on lavalla yksin, lausuu monologia ja pitää kädessään aivoja. Vähitellen rihmojen takaa astuu yksi toisensa jälkeen esiin show’n yhdentoista muusikon, laulajan ja tanssijan kansainvälinen ryhmä.

Byrne välittää yleisölleen iloista unelmamaailmaa, ihmisten keskeistä yhteyttä, itsensä kehittämistä ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Hän tuo lyhyissä spiikeissään ja useissa lauluissaan esiin monia sosiaalipoliittisia aiheita, kuten ilmastonmuutoksen, konsertin aikaan ajankohtaisen presidentinvaalit, poliisin väkivaltaisuuden sekä tasa-arvon, jota hänen kansainvälinen kokoonpanonsa parhaiten ilmentää.

* *

Surullinen muusikkokohtalo

Musiikkivideoitakin ohjannut Julien Temple sai tilaisuuden tehdä dokumenttielokuvan irlantilaisen The Pogues -yhtyeen keulahahmosta, Shane MacGowanista, kun tämä itse pyysi sitä. Syntyi elokuva Crock of Gold – A Few Rounds with Shane MacGowan (2020).

MacGowan näyttää huonokuntoiselta, lähes täysin autettavalta. Drinksut maistuvat silti. Hän paljastaa, että oppi juomaan alkoholia jo noin 5–6-vuotiaana. Pubit ja bisse ovat olleet siitä lähtien arkea. Aika hurjaa.

Elämä vei punkrockin kautta musiikkielämään ja syntyi The Pogues, joka on tuntunut tärkeältä MacGowanin elämässä erityisesti sen takia, että yhtye on kunnioittanut irlantilaista kansanmusiikkia ja tuonut sen esiin omaperäisellä, uudistuneella ja kansaan menevällä tavalla.

Elokuvaa katsellessa tulee surullinen olo. MacGowan ei pääse liikkumaan; hän istuu pyörätuolissa muutaman vuoden takaisen kaatumisen takia. Hänen puheensa on mutinaa ja nauru erikoista sihinää. Onneksi hänen puheosuutensa on tekstitetty.

MacGowanille tärkeintä on valottaa yhtyeen taustoja ja irlantilaisuutta, jossa yhteiskunnalliset tapahtumat ovat olleet tärkeitä. Vakavaa tarinaa siivitetään ja kevennetään huumorin ja animaatiojaksojen keinoin.

Elokuvan on tuottanut näyttelijä Johnny Depp, joka on myös MacGowanin kaveri. He istuvat pubissa, nauttivat vahvoja virvokkeita ja jutustelevat avoimesti. Myös MacGowanin vaimo pääsee ääneen. Muusikon 60-vuotiskonsertissa esiintyvät muun muassa Bono, Sinead O’Connor ja Nick Cave, jonka läheisyys päivänsankaria kohtaan on hellyttävä.

* *

Rollareiden taiteilijasielu

Viime vuonna valmistunut Somebody Up There Likes Me (2020) on Mike Figgisin ohjaama dokumenttielokuva Rolling Stones -yhtyeen kitaristista Ronnie Woodista.

Tiedetään, että Wood on myös kuvataitelija. Se tulee esille elokuvassakin, sillä tuon tuosta kuva täytetään näyttämällä Woodin taiteilua, eritoten elävän mallin piirtämistä ja maalaamista.

Ihan tavallisesta elämäkertaelokuvasta ei ole kyse, joskin Woodin tekemisiä lähestytään myös hänen nuoruutensa musiikillisen tarinan kautta. Uransa alkuvaiheessa Wood soitti The Birds -yhtyeen kitaristina, Jeff Beck Groupin basistina ja myöhemmin The Faces -yhtyeessä, jälleen kitaristina parivaljakkonaan laulaja Rod Stewart. Wood tunnetaan kuitenkin parhaiten The Rolling Stonesista, jonka jäsen hän on ollut vuodesta 1975 lähtien.

Ronnie Wood tuntuu olevan valovoimainen ihminen ja hän näyttää pitävän esillä olemisesta. Hän kertoo avoimesti muun muassa keuhkosyövästään, josta hän on selvinnyt. ”Joku tuolla ylhäällä pitää minusta”, hän tokaisee ja jatkaa hilpeästi, että joku pitää hänestä ”myös jossain tuolla alhaalla”.

Woodin musiikilliset taidot ja rakkaus kuvataiteeseen antoivat raamit Figgisin elokuvaan toisiaan täydentävinä elementteinä sekä tarjosivat visuaalisuutta, jopa kotoisaa tunnelmaa.

Elokuvassa on paljon puhuvia päitä, Rollarit etunenässä. Se on myös täynnä arkistojen konserttimateriaalia, nostalgiaa ja brittirockin historiaa. Ihaillaan ja kehutaan, mutta kritiikkiäkin voisi olla. Jollain lailla henki puuttuu.

* *

Harlemin suurkonsertti putkahti esiin

Yksi populaarimusiikin historian unohduksiin jääneistä suurtapahtumista on eittämättä kesällä 1969 New Yorkin Harlemissa järjestetty konserttisarja, jonka esiintyjät olivat etupäässä mustia ja latinoja. Tuottaja ja ohjaaja Hal Tulchin tallensi konserttisarjan.

Piti odottaa yli 50 vuotta ennen kuin historiallinen konserttitallenne näki päivänvalon. Syntyi dokumenttielokuva Summer of Soul (…Or, When the Revolution Could Not Be Televised). Se on palkittu muun muassa Sundance-festivaalilla.

On ihmetelty, miksi konsertti on pyyhitty pois musiikin historiasta. Oliko se ”liian musta” esiintyjineen ja yleisöineen? Siitä huolimatta ja sen takia elokuva on yksi merkittävimmistä, sillä elettiin 1960-luvun rankkoja aikoja, jolloin yhteiskunnassa kuohui ja oikeustaisteluja käytiin. Soul-musiikki oli suosiossa.

Kesäinen konserttisarja järjestettiin Harlemissa vuonna 1969, samana kesänä, kun Woodstock järjestettiin lyhyen matkan päässä. Artistikaarti oli komea; kaikki tuon ajan kovimmat soul-artistit olivat paikalla. Stevie Wonderin lauluesitys ja hänen hillitön, leuatloksauttava rumpusoolonsa aloittavat elokuvan riemastuttavasti.

Soul- ja gospellaulaja, The Staple Singers -yhtyeen jäsen Mavis Staples kertoo haastatteluosuudessaan, kuinka hän intoili, kun pääsi esiintymään legendaarisen Mahalia Jacksonin kanssa. Konsertissa esiintyivät myös B.B. King, Sly & the Family Stone, Gladys Knight & the Pips, Ray Baretto, Abbey Lincoln & Max Roach, Hugh Masekela, Mongo Santamaria, Sonny Sharrock ja karismaattinen Nina Simone.

Kuuden sunnuntaikonsertin esitykset kuvattiin. Pieni osa tallenteista päätyi televisioon, mutta valtava määrä materiaalia jäi pölyyntymään Tulchinin kellariin. Nyt vuosikymmenten jälkeen filmikelat löytyivät. Niistä muusikko Ahmir “Questlove” Thompson (The Roots) kokosi parituntisen elokuva, joka on hänen ohjausdebyyttinsä.

Thompson on istuttanut konsertin lomaan uutiskuvia ja haastatteluja, joiden kautta muistutetaan muun muassa John F. Kennedyn, Robert Kennedyn, Malcolm X:n ja Martin Luther Kingin murhista.

Marita Nyrhinen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua