Olavi Toivolan romaani sirottelee pahuuden lomaan keventävää ranskalaisuutta – arviossa Viinitarhurin murha

Kuvat: Risto Ojanen / Warelia

Vuoden takaisessa Sattuman tuomiossa (Warelia, 2020; lue arvio täältä) Olavi Toivola näytti heti kyntensä kehittelemällä vetävän tarinan ja kiinnostavan henkilökokoelman.

Dekkariesikoinen ei ollut sattuman kauppaa. Viinitarhurin murha (Warelia, 2021) on hieno näyte siitä, että Toivola on tuonut lajiin pysyvämmin oman äänensä. Kun pääpari sopii uutukaisessa paristakin tapaamisesta tuttujensa kanssa tulevan joulun alle, voidaan päätellä, että Marie ja Akseli ratkovat rikoksia jatkossakin.

Jo Sattuman tuomiossa varsinkin Tampereen ja lähiseudun kuvaus oli huolella tutkittu. Kehitelmään oli mm. siitä syystä vaivatonta solahtaa, vallankin niiden, joille tienoot ovat tuttuja. Viinitarhurin murhassa ollaan yhä Tampereella, mutta huomattavassa määrin myös Ranskassa. Tunnettujen maamerkkien ja vaikkapa ruokapaikkojen ansiosta sepitteeseen tulee tunnelmia ja sävyjä, jotka tekevät tarinasta ikään kuin uskottavamman.

Näyttää siltä kuin frankofiilinen korostus kulkisi Marien ja Akselin mukana sarjassa (?) vastakin. Siitä onkin jo aikaa, kun Armas J. Pulla sijoitti muhevan seikkailukkaita historiallisia romaaneitaan – omalla tyylillään – Ranskanmaalle.

Välähdyksiä taiteilijoista

Toivola kehystelee tarinaansa luontevasti 1930-luvun alun ilmiöillä ja ihmisillä. Taustalla on ajan taloudellisia ja poliittisia virtauksia sekä romaanihahmojen seurana historiallisia henkilöitä. Kirjan alussa on Le Figaron sitaatti 29.8.1932 Saksan kanslerilta Franz von Papenilta. Sen mukaan Hitler ei vielä ollut valmis nousemaan valtaan. Teoksen lopussa sama lehti uutisoi 6.1.1933: ”Hitleristä kansleri”. Näiden vuosien väli on se raami, jossa Viinitarhurin murha tapahtuu. Hitler ei tähän tarinaan suoraan mahdu.

Tapahtumissa vilahtelevat tavalla tai toisella, ainakin puheissa, monet kulttuurialan keulahahmot Viljo Kajavasta Olavi Paavolaiseen, Jalmari Ruokokoskesta Elvi Sinervoon ja Erkki Valaan. Samalla ne määrittävät keskeishenkilö Akselin luonnetta ja intressejä. Hänestä piirtyy aikaansa valppaasti seuraava, taiteista tietävä ja tapakulttuurin tunteva, henkevä maailmanmies. Poliisin neuvokkaassa apurissa olisi jo liikaakin nuhteettoman sankarin aineksia, ellei hänen taustoistaan nousisi myös rosoja. Onneksi nousee, hiukan kaukaa tosin.

Todellisia henkilöitä on poimittu lisäksi diplomaattikunnasta, politiikasta, vakoilun maailmasta ja muun muassa Nokia-yhtiöstä, mikä ei ole ihme. Toivola on ollut firman johtotehtävissä ja kirjoittanut myös Nokian Paperin historian. Alan asiantuntemus on taitavasti ujutettu vankistamaan myös fiktion juonikuviota. Kirja on jopa pieni opintomatka. Olen tähän asti luullut, että Pariisissa vaikuttanut kirjankustantaja ja suomentaja Irja Spira olisi ollut ensimmäinen suomalainen kirjeenvaihtaja Euroopassa. Romaanille harvinaisesti todistetaan toisin: Ada Norna Berliinistä ehti vähän ennen Spiraa.

Toivola käyttää autenttisuutta lisätäkseen 1930-luvun kirjoitustapaa. Siihen liittyy tämän kirjoittajalle toinen henkilökohtainen muisto. Tampereen Klassillisen Lyseon ranskan ja saksan opettaja Reino Hietaranta vakuutti 1960-luvulla oppilailleen asuvansa Nokiassa ja menevänsä Nokiaan. Se särähti ulkosijaan tottuneitten lyseolaisten korvissa hullunkuriselta. Kielimies Hietaranta näkyy olleen siinä(kin) asiassa oikeassa. Myös Toivola näet käyttää sisäsijaa; liekö myöhempi muutos peräisin kunnan/kaupungin laajentumisesta?

Viinitarhurin murhassa puhutaan paljon ranskaa. Sitä on muutamin repliikein sijoiteltu sinne tänne, enemmänkin kuin Hercule Poirot’n ”Eh bien”. Tekeehän sellainen kultivoituneen vaikutuksen, ja mikäpä siinä, kun suttuisten kuppiloiden sijasta nautitaan edelleen gurmee-aterioita ja laatuviinejä. Sattuman tuomion keskeinen tapahtumapaikka, ravintola Tammer, saa nyt jatkoa ranskalaisten ruokalistojen spesialiteeteista. Eikä Tammeriakaan ole unohdettu.

Suku koolla lopun selvittelyssä

Tarina on vauhdikas, ja loppusuoralle asti henki on mennä – ja meneekin.

Hienostuneesta eetoksestaan huolimatta kirjassa on myös brutaalia väkivaltaa, jolla ei toki herkutella. Henkilögalleria on monilukuinen ja Kvarnborgin suvun testamenttiin kietoutuva jännitys viritelty taitavasti. Ranskan ja Suomen poliisia auttava Akseli on selvä keskushenkilö, mutta myös hänen mielitiettynsä Marie, Ranskassa kommunistien liikehdintää tarkkaileva tyrvääläissyntyinen kaunotar, on tulilinjalla.

Marie on rinnakkaistapahtuman keskiössä niin, että romaanin kahden rintaman vyörytys aktivoi lukijaa miettimään läpi kirjan niiden nivoutumista yhteen. Ajoittain Marie-ulottuvuus vaikuttaa jotenkin pakotetulta, mutta sujuvasti Toivola on sen kokonaisuutta rakentaen ratkonut.

Kakkosdekkarissa on pääparin lisäksi muitakin henkilöitä Sattuman tuomiosta, jonka vaiheisiin palataan muutamaan otteeseen. Viinitarhurin murhan lukeminen ei kuitenkaan vaadi ensimmäisen tarinan tuntemista.

Agatha Christien reseptin tavoin loppuselvittelyyn ovat kerääntyneet kaikki kynnelle kykenevät Kvarnborgit kuulemaan jälkisäädöksestä. Toivolakin huipentaa finaalin mojovaan yllätykseen – klassisen dekkaritaiteen parhaiden perinteiden mukaisesti.

Olin kahden vaiheilla, kumpi omista, nerokkaista johtopäätöksistäni olisi se oikea.

Molemmat olivat vääriä.

Risto Ojanen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua