Adrianne Lenkerin ja Ben Harperin uusimmat albumit ilmestyivät viime vuonna.

1

Parasta juuri nyt (ja ennen ja tulevaisuudessa) ovat minulle levyt.

Minä en käytä musiikin suoratoistopalveluja lainkaan. Lähtökohtani on osittain aatteellinen: koen näiden spottareiden sun muiden käyttävän törkeästi hyväkseen luovan työn tekijöitä. Ostetusta levystä säveltäjät, sanoittajat, muusikot ja muut tärkeät taiteilijat saavat kohtuullisen korvauksen – suoratoistosta tuskin mitään.

Kieltämättä lähtökohtani on lapsellinen ja naiivi. Eihän yhden musadiggarin ostoista kerry kenellekään toimeentuloa. Mutta näillä yhä mennään!

Minä myös rakastan levyjä esineinä.

Luen mieluusti niiden kansitekstejä, katselen levyn musiikkia heijastelevaa grafiikkaa ja ennen muuta minusta on kiva valita soitettava musiikki omasta hyllystä ihan kaikessa rauhassa. Punnitsen, mitkä soundit sopivat sen hetken tunnelmaan, askareeseen tai lukemaani kirjaan tai lehteen.

Aamuinen levyjen valinta on se päivän tärkein hetki. Paljon tärkeämpi kuin aamiainen!

2

Joskus toista kuukautta sitten kuriiripalvelu toi kotiin kaksi hienoa albumia Adrianne Lenkerin songs and instrumentals (4AD) ja Ben Harperin Winter Is for Lovers (Anti-). Nämä levyt muodostavat toisilleen läheisen sisarusparin, vaikka niiden tekijät ovatkin lähteneet aivan erilaisesta musiikillisesta taustasta.

29-vuotias Adrianne Lenker on viitisen vuotta sitten perustetun Big Thief -indie-bändin johtohahmo. Kun yhtyeen iso kiertue pandemian vuoksi peruuntui, vetäytyi Adrianne syrjäiselle mökille ja äänitti tupla-albumin, jonka viehättävä ykköslevy koostuu herkistä laulelmista ja vavahduttavan hieno kakkoslevy pitkistä, pääosin akustisella kitaralla ja satunnaisilla helistimillä ja luonnonäänillä toteutetuista instrumentaaleista.

51-vuotias Ben Harper on puolestaan kokenut musta bluesmuusikko. Olen hankkinut useita Harperin levyjä. Useimmat hän on tehnyt omalla nimellään, mutta joukossa on myös Charlie Musselwhiten ja Blind Boys of Alabaman kanssa tehtyjä svengaavia albumeja. Aivan erityisen huomion Ben Harperin diskografiassa ansaitsee Ellen-äidin kanssa taltioitu lämmin folk-levy Childhood Home.

Winter Is for Lovers poikkeaa kuitenkin täysin hänen aiemmasta tuotannostaan. Nyt hän ei laula, eikä levyllä esiinny muita muusikoita. On vain Ben Harper ja hänen ilmaisuvoimainen steel-kitaransa. Tuloksena on sävykäs ja hiljentymisen ansaitseva levytys.

3

Juice Leskinen toimi pitkään Soundin kirjallisuuskriitikkona. Eipä siis ihme, että me vuosien varrella usein Juicen kanssa juttelimme kirjoista, niin uusista kuin vanhoistakin.

Arto Paasilinna oli tekijä, jota Juice minulle useampaankin kertaan suositteli. Olin toki kaikki kotimaisen kirjallisuuden klassikot lukenut, vaan eipä minua nelisenkymmentä vuotta sitten silloinen suomalainen listakirjallisuus kiinnostanut. Kansainväliseen proosaan piti silloin perehtyä.

Juice Leskinen nousi siis useampaan kertaan mieleen, kun lukaisin Arto Paasilinnan paksun, kolmen romaanin niteen. Sen muodostavat Ulvova mylläri (1981), Hirtettyjen kettujen metsä (1983) ja Ukkosenjumalan poika (1984).

Verrattoman hyvin niiden parissa viihtyi. Paasilinnan tarinointi toimii. Hänen tyylinsä on säästeliään hallittua ja tapansa kuljettaa juonta suorastaan nerokas.

4

Yhdessä vaiheessa tykästyin Kindleen niin, että kuvittelen lopettavani perinteisten kirjojen lukemisen kokonaan. Kindle toimii täydellisesti reissuilla – eipä tarvitse raahaamaan kassillista kirjoja aurinkolomalle. Näinä ankeina aikoina, kun ei tarvitse matkustella ja saa päivät pitkät tuijottaa televisiota, iPadia ja tietokoneen näyttöä, on nautinnollista heittää pitkäkseen ja ottaa käteensä oikea kirja.

Viime aikoina on Kindle-versiona tullut hankittua vain muutama sellainen teos, jonka haluaa saada käsiinsä todella nopeasti. Esimerkkinä käyköön nyt vaikkapa mediassa ylistetty Craig Brownin 1-2-3-4! The Beatles in Time.

Minun oli pakko saada saman tien selville, miten kukaan voi onnistua 2020-luvulla kirjoittamaan – kuten kaikissa lukemissani kritiikeissä oli väitetty – tuoreen ja mukaansa tempaavan tietokirjan Fab Fourista. Eikö niistä ole jo kaikki sanottu, ja useimmat jutut tallennettu jälkipolville vaikka kuinka monta kertaa, vaan eivät ne arviot pieleen menneet. Useasti sitä sai lukiessaan hörähtää nauruun.

Yhdessä kohdassa olisi kyllä tarvittu toimittajan punakynää!

Craig Brown on Beatlesin Saksan-vuosista kertoessaan päättänyt laittaa kaikkien sakemannien suuhun sitä kamalinta mahdollista Korkeajännitys-dialogia. Se maistui nyt, Brexitin juuri tapahduttua, niin ksenofobiselta, että kyseinen luku oli pakko jättää kesken.

5

Olen katsonut elämässäni tuhansia ja taas tuhansia tunteja amerikkalaisia rikosjännäreitä ja oikeussalidraamoja. Useimmiten niissä elokuvissa ja televisiosarjoissa on käynyt saman kaavan mukaan: monta tulee mutkaa matkaan, mutta lopulta terävä asianajaja löytää ratkaisun tai sinnikäs rikosetsivä ratkaisee hankalan tapauksen. Hyvä voittaa pahan 6–0.

Netflixin dokumenttisarjat (erityisesti hienosti tehdyt When They See Us ja Neljäs oikeudenkäynti) osoittavat, että amerikkalainen totuus on mustavalkoinen ja ratkaisevasti julmempi. Yhdysvaltalaisessa oikeusjärjestelmässä valkoiset poliisit, syyttäjät ja tuomarit pitävät yhtä, ja nuoret, viattomat mustat miehet viettävät vankiloissa vuosikymmenen toisensa jälkeen – ja ainoastaan siitä syystä, että he sattuivat olemaan väärässä paikassa väärään aikaan.

Timo Kanerva

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua