Saksofonisti Pekka Pylkkänen on jo pitkään työskennellyt Suomen ulkopuolella. Uusi levy on tehty Italiassa. Kuva: Andrea Boccalini

1

Aina joskus törmää levyihin, joiden musiikki on hyvää, mutta joissa taiteilijan tarina kiehtoo melkeinpä musiikkia enemmän. Vuonna 1964 syntynyt saksofonisti Pekka Pylkkänen on muusikko, jonka tekemiset ovat menneet itseltäni lähes ohi, vaikka hän on pitkällä urallaan ollut monessa mukana.

Uransa alkuvaiheissa Pylkkänen soitti Upi Sorvalin Big Bad Familyssa, Espoo Big Bandissa ja UMO:n vakiokokoonpanossa, mutta sittemmin hänestä näyttää kehkeytyneen todellinen jazz-nomadi, joka on esiintynyt ja opettanut eri puolilla maailmaa Etelä-Amerikkaa ja Kiinaa myöten. Ehkä tästä syystä Pylkkästä ei Suomessa tunneta kovin laajoissa kansalaispiireissä.

Pylkkäsen nimellä Pylkkanen julkaisema uutuuslevy Nu Bottega (Challenge Records) on äänitetty Roomassa sikäläisten muusikoiden kanssa. Musiikki on sellaista, jota aikanaan kutsuttiin moderniksi mainstreamiksi eli sen lähtökohdat ovat esimerkiksi John Coltranen ja Miles Davisin 1960-luvun tuotannossa. Soitto on erinomaista, mutta selvästi havaittavan omaleimaisuuden puute herättää tunteen, että tätä olisi parasta kuunnella elävänä klubilla.

Pekka Pylkkänen on taiteilija, jota voisi olla mielenkiintoista haastatella.

2

Edellisessä Parasta juuri nyt -jutussani mainitsin aloittaneeni Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian lukemisen. Projekti on edennyt verkkaisesti, mutta tasaisesti, ja tällä hetkellä kakkososa on lähes lopussa.

Onko klassikon jälkijättöinen lukeminen kannattanut? Ehdottomasti. Linnan teksti on notkeaa luettavaa, mutta liian suoraviivaisiin yksinkertaistuksiin kirjailija ei henkilökuvauksessaan juuri sorru. Vuoden 1918 sisällissota oli kammottava ja monitahoinen vyyhti, mikä näkyy romaanissa. Odotan mielenkiinnolla kolmannenkin osan lukemista.

3

Jos joku olisi kysynyt 25-vuotiaalta minulta, että haluaisinko tilata Tampere-Seuran julkaiseman Tammerkoski-kotiseutulehden, olisin luultavasti hymähtänyt epäuskoisesti. Mutta annas olla, kun ikää tuli lisää, Tampere-muistelojen lukeminen alkoikin tuntua jo ihan kiinnostavalta. Tarina on luultavasti aika monelle tuttu: asioiden merkitys muuttuu, kun itselläkin on jo hiukan historiaa takana.

Tammerkosken ilmestymiskertoja on vähennetty kuuteen vuodessa, mutta toisaalta lehden journalistinen taso tuntuu viime aikoina nousseen. Monikaan tilaaja tuskin haluaa Tammerkoskesta ”ultramodernia ja nuorekasta” aikakauslehteä, mutta esimerkiksi juttujen aiempaa huolellisempi stilisointi on ihan paikallaan.

Tuoreessa numerossa (3/2020) on juttua mm. Tampereen yritysten kansainvälisyydestä, jalkapallokentistä ja oopperan tulosta kaupunkiin. Kannattaa kokeilla lukemista!

4

Spotifyn kiinnostaviin ominaisuuksiin kuuluvat eri maiden soitetuimpien kappaleiden listat. Ne voisivat tavallaan olla ”parasta juuri nyt”, mutta kun jokin aika sitten toiveikkaasti hiukan tsekkailin listoja, syntyi tunne, että halvalla ja ympäri maailmaa samalla tavalla massatuotettu listapoppi on pahinta juuri nyt.

Aloitin kuuntelemalla Argentiinan listaa ja odotin kokevani jotain edes lievästi ”eksoottista”. Mutta huh huh, lyhyehköstä tripistä tuli painajainen. Osapuilleen jokaisen top 10 -kipaleen pohjalla oli lähes sama koneellinen nylkytys, jota voisi paremman puutteessa kutsua yhden tahdin rytmikoneclaveksi. Tuon tapaista komppeja on kuultu jo pitkään esimerkiksi socassa, dancehall-reggaessa ja afrikkalaisessakin musassa, mutta nyt sen käytössä on saavutettu täydellinen aivokuolleisuuden aste. Tuota sävyttömän muovista nylkytystä tuntuu puskevan keskivertotuottajien tietokoneista tauotta niin kauan kuin sähköä riittää ja viimeinenkin zombie jaksaa tanssia.

Seuraavaksi siirryin eksoottisen Dominikaanisen tasavallan listaan ja arvaatteko mitä: sama nylkytys jatkui. En haluaisi koskaan kategorisesti väittää, että ennen tehtiin parempaa (pop)musiikkia kuin nykyisin, mutta joskus tekisi kyllä mieli.

Jos ette heti äkänneet, minkälaisesta rytmistä on kyse, kuunnelkaapa vaikka Camilon hittikipale Favorito. Tämä tuotanto ei ole edes alan surkeimmasta päästä. Baila baila vaan kaikille!

5

En ole vielä kunnolla herännyt koronakevään osittaisesta horroksesta, enkä rynnistänyt esimerkiksi jälleen avautuneisiin museoihin. Onneksi Yle Areenassa on ollut nähtävillä asiallisia kulttuuridokumentteja, kuten nyt Ken Burnsin 9-osainen Countrymusiikki. 

Kantri on musiikkina meikäläiselle aika vierasta, mutta nämä Burnsin dokumentit ovat niin ammattitaitoisesti tehtyjä, että niitä katselee mielikseen melkeinpä aiheesta riippumatta. Aika samanlaiset teemat tässäkin toistuvat kuin vaikkapa bluesin tai jazzin historiikeissa: maailmansodat, suuri lama, muutto kaupunkeihin teollisuustöihin, äänilevyteollisuuden synty ja niin edelleen.

Erik Ahonen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua