Mielen ”terveys” ja ”sairaus” ovat yhteiskunnallisia – arviossa Psykologian vallan kumous

Kuva: Vastapaino

Psykologian vallan kumous -kirjalla (Vastapaino, 2026) on huomiota herättävä nimi. Yleistajuiseksi tietokirjaksi tarkoitettu teos edistää kriittistä psykologiaa, jossa psykologian tutkimuskohteet hahmotetaan osana sosiaalista kontekstia. Kirjoittajien mukaan psykologian ilmiöt ja yksilöiden psykologiset toiminnot nivoutuvat tiiviisti sosiaaliseen ja kulttuuriseen ympäristöön. Pohjakoulutukseltaan kirjoittajat ovat psykologeja tai sosiaalipsykologeja, osalla on myös tohtorintutkinto.

Kirjoittavat rakentavat ajatuksensa pitkälti monipuolisen ja kunkin luvun kannalta relevantin tutkimuskirjallisuuden varaan. Luvuissa on myös esseemäisyyttä ja mielipiteitä sisältäviä pohdintoja. Teoksessa esitetään hyvin perusteltua kritiikkiä psykologian yksilökeskeisyyttä ja siihen liittyviä ilmiöitä, kuten kulttuurin ja yhteiskunnan diagnosoitumista, medikalisaatiota ja mielenterveysongelmien hahmottamisen ja hoidon diagnoosikeskeisyyttä kohtaan.

Kritiikki kohdistuu myös siihen, että psykologian tutkimuksen ja asiakastyön vakiintuneet toimintatavat ja työkalut eivät aina palvele tarkoitustaan. Kirjassa ei kuitenkaan esitetä pelkästään kritiikkiä, vaan havaittuihin ongelmiin ehdotetaan myös ratkaisuja jokaisessa luvussa. Kyseessä on myös lukujen rakennetta muovaava valinta, joka toimii hyvin lukujen sisällön ja niiden välisen koheesion kannalta.

Ongelmat ja mahdolliset ratkaisut

Toimittajien kirjoittamassa johdannossa psykologia määritellään useampaan kertaan, osittain samankaltaisista näkökulmista, mikä johtaa toisteisuuteen, mutta myös määritelmää laajentaen. Tavoitteena on monipuolistaa lukijan psykologiasta muodostamaa kuvaa ja antaa hänelle lisää tietoa psykologian alalta. Jälkimmäistä ilmaisua käytetään runsaasti läpi kirjan, välillä turhankin paljon, sille lukijalle on selvää, että kyse on psykologian tutkimuksesta ja käytännöistä. Johdannossa korostetaan onnistuneesti psykologian ja psykologin työn moninaisuutta. Psykologin työhön voi kuulua esimerkiksi mielenterveyden, tiedonkäsittelyn ja persoonallisuuden arviointia ja mielenterveyden hoitoa. Psykologi voi työskennellä kliinisenä psykologina tai terveydenhuollon ulkopuolella monenlaisissa tehtävissä.

Johdanto esittelee kirjan kokonaisuuden hahmottamisen kannalta olennaisia näkökulmia ja kritiikin kohteina olevia ilmiöitä. Johdannon ja teoksen kirjoittajat kritisoivat psykologian yksilökeskeisyyttä, joka usein tarkoittaa monimutkaisten yhteiskunnallisten ongelmien esittämistä ja pelkistämistä yksilöiden psykologisiksi vaikeuksiksi. Keskustelu on peräisin yhteiskuntatieteistä, mutta viime aikoina se on ollut läsnä myös psykologiassa. Kirjoittajien mielestä on tärkeää, että psykologiassa esiin nousseet kriittiset äänet pääsevät myös laajemman yleisön tietoisuuteen. Muuten esimerkiksi perinteisen ja sosiaalisen median sisältöjen perusteella psykologiasta voisi muodostaa sellaisen käsityksen, että psykologia on pelkästään yksilöiden terapoimista.

Anssi Bwalya, Juli Sangervo ja Marjukka Ajakainen näkevät yhtenä keskeisenä selityksenä psykologian yksilökeskeisyyteen sen, että psykologialla on ratkaiseva yhteys psykiatriaan, joka lähestyy mielenterveyden häiriöitä lääketieteellisesti. Terveydenhuollossa psykologia on yleensä psykiatrian alainen, ja psykologit käyttävät osittain samaa diagnoosiperusteista termistöä kuin psykiatrit. Yksilökeskeistä kuvaa psykologiasta vahvistaa myös se, että psykologi joutuu mukautumaan hänelle yhteiskunnassa tarjottuun rooliin. Resurssien rajallisuus voi lisätä mukautumisen tarvetta tai pakkoa.

Johdannon kirjaa esittelevä osa kuvailee lukujen keskeisiä ajatuksia selkeästi. Se havainnollistaa myös kirjan näkökulmien ja lähestymistapojen moninaisuutta: luvuissa ehdotetaan esimerkiksi tapausjäsennystä (Sini-Sofia Savola), avoimen dialogin mallia (Tomi Bergström) ja normaaleiksi ja epänormaaleiksi katsottujen neurologisten piirteiden välisen selvän rajan poistamista (Anssi Bwalya). Kirjassa tarkastellaan mielenterveyskriisin ylläpitäviä prosesseja myös sosiaalipsykologian välineillä (Emilia Kujala). Lisäksi yksilön ja yhteisön välisiä suhteita käsitellään ilmastokriisin (Julia Sangervo, Juni Sinkkonen), itsemurhien ehkäisyn (Frans Horneman) ja työuupumuksen (Anniina Virtanen, Venla Okkonen) kontekstissa. Teoksessa kritisoidaan myös terapiakulttuuria ja sille rakentuvaa liiketoimintaa (Vesa Talvitie) sekä psykologian tutkimuksessa käytettyjä kvantitatiivisia menetelmiä (Marjukka Ajakainen).

Keskityn kirjan kolmeen lukuun, jotka olivat minulle erityisen kiinnostavia. Suosittelen kuitenkin kaikkien lukujen lukemista, koska teos tarjoaa moniulotteisia näkökulmia psykologian nykytilaan, mielenterveyskriisiin ja sen syihin sekä sen käsittelyyn. Luvuissa avataan eri näkökulmista ilmiöitä ja ongelmia, joista olen lukenut jonkin verran psykologian tutkimuskirjallisuudessa ja lehtijutuissa. Teos tarjoaa kuitenkin uusia, ajatuksia herättäviä aspekteja, jotka eivät aina ole ilmene mediassa ja tietokirjallisuudessa esillä olevassa populaaripsykologiassa.

* *

Tapausjäsennys vaihtoehtona diagnooseille

Sini-Sofia Savolan luku käsittelee mielenterveyden ja sen häiriöiden määrittelyn sopimuksenvaraisuutta ja psykologian diagnoosi- ja oirekeskeisyyttä. Kirjoittaja argumentoi sen puolesta, että diagnoosit eivät sinänsä kerro paljoa mielenterveysongelmien syistä, yksilöllisistä elämäntilanteista tai siitä, millaisesta avusta kyseinen henkilö hyötyisi. Ratkaisuksi hän ehdottaa tapausjäsennystä, jossa henkilön tilanne ja kokemukset kartoitetaan kokonaisvaltaisesti ja hoidetaan pikemminkin vaikeat elämäntilanteet kuin mielenterveyden häiriöt.

Savola korostaa mielenterveysongelmien ja niiden hahmottamisen kontekstisidonnaisuutta, jota hän havainnollistaa kulttuurisesti erilaisilla käsityksillä työuupumuksesta. Sitä, mikä yhdessä työkulttuurissa nähdään normaalina tilana, muualla voidaan ajatella työuupumukseksi. Luku kytkeytyy kirjan pääteemaan sen pääväitteen kautta, että mielenterveysongelmien määrittely on sopimuksenvaraista ja kontekstisidonnaista. Se, mitkä mielenterveysongelmat ilmenevät eri ajoissa ja paikoissa, riippuu pitkälti silloisista tapahtumista, olosuhteista, ajan hengestä ja vallitsevasta käsityksestä mielenterveydestä.

Kirjoittaja kritisoi sitä lähestymistapaa, jossa mielenterveysongelmiin yritetään löytää selitys ensisijaisesti aivojen ja sen toiminnan piirteistä. Kirjassa korostetaan useampaan otteeseen ja kriittisesti psykiatrien valtaa mielenterveysongelmien määrittelyssä, diagnosoinnissa ja hoidossa, myös tässä luvussa (s. 32, 35). Yhtäältä Savola arvostele diagnoosien ja diagnoosirajojen keinotekoisuutta, mutta toisaalta hän tiedostaa, että diagnoosit voivat olla tärkeä osa ihmisten identiteettiä. Hän lähestyy siis kysymystä kompleksisesti, eivätkä hänen näkökulmansa jää yksipuolisiksi.

Luku on hyvä esimerkki siitä, miten mielenterveysongelmat voi hahmottaa antoisasti samaan aikaan yksilöllisistä ja yhteiskunnallisista näkökulmista. Vaikka tapausjäsennys antaa melko yksilöllisen näkökulman mielenterveysongelmiin, sen laajempi käyttöönotto voisi vaikuttaa yhteiskunnallisiin käsityksiin mielenterveysongelmista. Mielenterveyden ammattilaisten tapa hahmottaa mielenterveysongelmat muovaa sitä, miten ne selitetään yhteiskunnassa.

Kuka vetää rajat ADHD:n, autismin ja normaalin välille?

Anssi Bwalyan luku tarkastelee ADHD- ja autismidiagnoosien määrän jyrkän kasvun syitä ja esittää vaihtoehtoja niin sanottujen neuroepätyypillisyyksien hahmottamiselle sairauksina. Luvun pohjana toimii laaja tutkimuskirjallisuus. Kirjoittaja korostaa – useiden, neuromoninaisuutta ja siihen liittyvien diagnoosien kasvua käsittelevien lehtijuttujen tapaan – että psykiatristen ja neuropsykiatristen diagnoosien kasvussa kyse on yhteiskunnallisista muutoksista. Vastataksemme tähän muutokseen täytyy päästää irti kategorisista diagnoosirajoista ja käsityksestä, jonka mukaan olisi ”normaaleja” ja ”epänormaaleja” ihmismieliä.

Bwalyan mukaan sen taustalla, että ADHD- ja autismidiagnoosit ovat huomattavasti lisääntyneet 2020-luvulla sekä Suomessa että esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa, vaikuttavat ihmisten tietoisuus näistä diagnooseista, työelämän koronapandemian jälkeiset ja muut muutokset sekä digilaitteiden suuri rooli arjessamme. Nämä tekijät ovat voinet herättää ihmisissä entistä enemmän huolta keskittymiskyvystään ja sosiaalisista taidoistaan. Yhä useammassa työssä odotetaan hyviä vuorovaikutustaitoja ja tiedonkäsittelykykyä, ja työelämän tahti on kiihtynyt entisestään.

Käsitykset ”normaalista” tai ”terveestä” ja ”sairaasta” ja näiden välinen raja ovat sopimuksenvaraisia, kontekstisidonnaisia ja muuttuvia. Useimmilla ihmisillä on joitakin autistisia piirteitä tai tarkkaavuuden haasteita. Piirteiden määrää tai vahvuutta koskevat diagnostiset kriteerit ovat aina jonkin verran keinotekoisia ja riippuvat ympäröivästä yhteiskunnasta. Tässäkin luvussa on siis mukana pohdintaa mielenterveysongelmien ja yhteiskunnan suhteesta. Vaikka kirjoittaja kritisoi psykologian ja yhteiskunnan diagnoosikeskeisyyttä, hän huomioi kuitenkin myös sen hyvät puolet. Diagnoosit voivat toimia identiteetinmuodostuksen pohjana ja tarjota ”oikeutuksen” poiketa normista, mikä voi vähentää syyllistämistä ja häpeää.

Neuromoninaisuuden näkökulman mukaan autismin ja ADHD:n piirteet kuuluvat ihmismielten ja -aivojen arvokkaaseen monimuotoisuuteen. Hoidon pitäisi kohdistua vain niihin piirteisiin tai liitännäishäiriöihin, jotka haittaavat henkilön elämää. Bwalya käyttää neurokirjon näkökulmaa yhtenä lähtökohtanaan mutta ei suhtaudu siihen kritiikittömästi: vaikka se purkaa vahingollista patologisointia, ihmisten jaottelu neurovähemmistöön ja -enemmistöön on silti ongelmallinen. Ajatusta, että ihmiset jakautuisivat selvästi neurotyypillisiin ja -epätyypillisiin, kutsutaan ”neuroessentialismiksi”.

Erittelemiinsä ongelmiin kirjoittaja ehdotta ratkaisuksi diagnoosirajat ylittävää transdiagnostista lähestymistapaa. Tässä pyrittäisiin hahmottamaan haasteita, jotka näkyvät usein eri diagnoosien tapauksessa, ilman ihmisten luokittelemista tiettyihin diagnoosikategorioihin. Transdiagnostinen tutkimus ei myöskään vedä rajaa ”normaalin” ja ”häiriön” välille. Tavoitteena pitäisi olla se, että löydetään parempia tapoja neurokirjon kohtaamiseen elämän kaikilla alueilla.

Vaikka olen jonkin verran lukenut neuromoninaisuudesta luku on sisältänyt minulle uusia tietoja. En tuntenut esimerkiksi ADT-termiä (attention deficit trait). Se viittaa vasta myöhemmällä iällä alkavaan tilaan, jossa olevan henkilön keskittyminen on muuttunut lyhytjänteiseksi ympäristön jatkuvan ärsyketulvan keskellä. Luvun näkökulmat sivuavat myös aivotutkimusta, jossa autismin tai ADHD:n taustalta ei ole löydetty yhtä yksiselitteistä aivomekanismia.

Terapiakulttuuri – Liiketoimintaa, politiikkaa ja elämänkatsomus

Vesa Talvitie ilmaisee vahvaa kritiikkiä terapiakulttuuria ja sille rakentuvaa liiketoimintaa kohtaan. Lisäksi hän pohtii kiinnostavasti terapiakulttuurin yhteyksiä politiikkaan, ideologioihin ja elämänkatsomuksiin. Vaikka luvussa on osittain samankaltaisia näkökulmia kuin monissa muissakin kirjan luvuissa, ja kirjoittaja lähtee liikkeelle kritiikistä psykiatristen diagnoosien ongelmallisuutta ja medikalisaatiota kohtaan, lähestymistavoiltaan se poikkeaa kuitenkin kirjan muista luvuista. Toisaalta se sopii kuitenkin niiden joukkoon, ja myös kirjan alaotsikko kannustaa terapiakulttuurista irrottautumiseen.

Talvitie on huomannut muutoksen siinä, miten terapiakulttuuri kehystetään mediassa ja populaarikulttuurissa: tähän asti se on esitetty positiivisena terveysvalistuksena, mutta viime aikoina tämä kehystys on ollut murenemassa. Kirjoittajan mielestä terveysvalituksellinen kehystys on jättänyt vähäiselle huomiolle sen poliittiset ja taloudelliset ulottuvuudet. Hän nostaa esiin Ylen ja Helsingin Sanomien julkaisemia haastatteluja esimerkkeinä siitä, että terapiakulttuuria kohtaan on esitetty myös kritiikkiä, koskien esimerkiksi mielenterveysongelmiin liittyvien eläköitymisten ja sairauspoissaolojen kasvua ja ”tunteiden ylimääräistä pöyhimistä” (s. 251).

Näkemys kyseenalaistaa terapiakulttuurin keskiössä olevan ajatuksen, jonka mukaan omien tunteiden ja traumojen tunnistaminen ja niiden käsittely ovat tärkeitä ihmisen hyvinvoinnille. Joissakin tapauksissa traumojen vuosia kestävä käsittely voi pidentää prosessia minunkin mielestäni, koska sen myötä traumat saattavat tulla osaksi henkilön nykyisyyttä vielä vahvemmin kuin ehkä muuten olisivat. Talvitie ei kuitenkaan huomioi sitä, että terapian vaikutukset riippuvat muun muassa kyseisestä traumasta, ihmisestä ja hänen elämäntilanteestaan ja tavoistaan käsitellä traumoja.

Yhdessä viitatussa haastattelussa terapiakulttuuria on kritisoitu siitä, että se ei aina auta ihmistä käsittelemään ongelmiaan, vaan pikemminkin opettaa tietynlaisia puhetapoja kertoa niistä. Tästä minulle tulivat mieleen kokemusasiantuntijoille tarkoitetut koulutukset, joissa jonkin mielenterveysongelman tai traumaattisen tapahtuman kokeneille vapaaehtoisille opetetaan tietynlainen tapa kerronnallistaa kokemuksensa ja selviytymisensä.

ADHD-diagnoosien yleistymiseen liittyen kirjoittaja mainitsee silmukka- tai valistusvaikutuksen teorian, jonka mukaan psykologisen ja psykiatrisen tutkimustiedon uutisointi suuntaa itsehavainnointiamme ja johtaa tutkittavan ilmiön yleistymiseen. Tämä tosiaan voi olla yksi syy ADHD-diagnoosien määrän nousuun, mutta ADHD:ta ja muita ”neuroepätyypillisyyksiä” koskevan tiedon leviämisestä voi olla hyötyä esimeriksi niille, jotka tunnistavat itsessään nämä piirteet vasta aikuisena. Tällainen tunnistus voi tuoda mukanaan henkilön menneisyyden ja nykyisyyden paremman ymmärtämisen ja auttaa häntä tulevaisuudessa. Neuromoninaisuutta koskevan tiedon leviäminen voi olla hyödyllistä myös työ- ja yksityiselämässä, niillekin, joilla itsellään ei ole ”neuroepätyypillisiksi” lueteltavia piirteitä.

Terapiakulttuurin toimimisen kulttuurisena pääomana kirjoittaja nostaa kuitenkin esiin. Lisäksi hänestä terapiakulttuurista ”on tullut ajan virtausten seuraamisen, henkisen kehittyneisyyden ja ryhmään kuulumisen merkki” (s. 267). Sitä, mitä ryhmää tässä tarkoitetaan, ei tarkenneta, mutta nähdäkseni kyse on keskiluokkaan, ylempään keskiluokkaan tai ”älymystöön” kuulumisesta. Luvussa tarkastellaan myös myynnin ja markkinoinnin suhdetta terapiakulttuuriin. Tämä on perusteltu näkökulma, jonka käsittelyyn törmää harvoin mielenterveystutkimuksessa tai mielenterveysongelmia käsittelevissä lehtijutuissa.

Kritiikki positiivista psykologiaa kohtaan sopii hyvin kirjan pääteemaan. Positiivinen psykologia esittää mielenterveysongelmat yksilöiden syynä ja kannustaa heitä luomaan onnensa kehittämällä itseään. Positiivisen psykologian mukaan onnellisuus on ”mindset”, eli se on opeteltava asia. Luvussa pohditaan perustellusti myös median suhdetta terapiakulttuurin muodostumisessa ja tarkastellaan sitäkin, miten terapiakulttuuri kytkeytyy poliittisiin suuntauksiin, arvoihin ja elämänkatsomuksiin.

Talvitie kääntää huomion todellisiin ja merkittäviin ongelmiin, mutta paikoin luku tuntuu argumentaatioltaan hieman yksipuoliselta, koska kirjoittaja ei huomioi tekijöitä, jotka voisivat ainakin osittain horjuttaa hänen väitteitään. Toisaalta luku sisältää uudenlaisia näkökulmia useampaan terapiakulttuurin piirteeseen. Pienistä puutteellisuuksistaan huolimatta siinä esitetään tärkeitä huomioita, ja loppujen lopuksi luku kytkeytyy kirjan muihin lukuihin omaperäisyydestään huolimatta.

Kokonaisuudessaan teos saavuttaa tavoitteensa: se onnistuu tarjoamaan tuoreita näkökulmia ja monipuolista, yleistajuisesti esitettyä tietoa psykologian nykytilasta, kulttuurin ja yhteiskunnan psykologisoitumisesta sekä mielenterveyden ja yhteiskunnallisten ilmiöiden yhteyksistä.

Flóra Várkonyi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua