Insomniumin Netherworlds on samaan aikaan erittäin hyvä ja bändin mittapuilla silti helppo levy

Kuva: Century Media

Insomniumin Netherworlds (Century Media, 2026) on bändin mittapuilla helposti omaksuttava levy. Eikä se silti tarkoita sitä, että kappaleet olisi nopeasti kulutettu loppuun. Piirun verran populaarimpaan suuntaan on kurssia reivattu. Poikkeuksena mainittakoon levyn kappaleista Arch of the Sky, jota olin parin kuuntelun jälkeen tuomitsemassa täytebiisiksi. Sitten kuuntelin sen vielä kerran ja kappale vei mennessään.

Netherworlds on edelleen kiistattoman tunnistettavaa Insomniumia. Soundi muotoiltiin viimeistään 20 vuotta sitten Above the Weeping Wordilla (2006) ja oli hiukan hajanaisempana olemassa jo sitä ennen. Tässä mielessä bändi on kuin Amorphis, joka voi tehdä ties millaisia kikkailuja ja kuulostaa silti Amorphikselta. Insomniumin kunniaksi on sanottava, että se tekee kikkailun selvästi Amorphista tasalaatuisemmin.

Huolimatta tuttuudestaan ja joistakin jopa maneerinomaisista elementeistään levy ei puuduta missään vaiheessa. Kuten jo aiemmin hiukan vastentahtoisesti myönsin, ei levylle ole yhtään huonoa kappaletta mahtunut. Syvyys lyriikoissa kohtaa tässäkin perusteellisen ja hiotun tuotannon, kirjoitin edellisestä, Anno 1696 -albumista (2023) ja sama pätee edelleen. Winters Gate (2016), yhden kappaleen monoliitti, vei dramaturgian rakentamisen äärimmäisyyksiin ja tämä seikkailu on jättänyt jälkensä sen jälkeen tulleisiin albumeihin. Myös Netherwordsilta kuuluu selkeä draaman kaari.

* *

Jo ensimmäisellä kuuntelulla kappaleista uppoaa sydämeen etenkin The Hour Grows Late. Osansa tässä on tietysti silläkin, että kappaleen nimeä on mahdoton olla kuulematta päässään Christopher Leen esittämän Sarumanin sanomana. En tiedä onko tämä sanoittaja Niilo Seväsen tarkoitus, surua ja menetystä huokuva kappale kertoo aivan muusta, mutta ei se myöskään haittaa. Hienot vierailut kappaleessa tekevät myös Amorphis-miehet Santeri Kallio, Tomi Joutsen ja Tomi Koivusaari.

Huomionarvoinen on myös levyn painostavan kauniisti aloittava The Cold Song, Henry Purcellin säveltämä ja John Drydenin kirjoittama aaria oopperasta King Arthur vuodelta 1691. Laina istuu hyvin Seväsen tuotannon seuraksi ja Insomniumin tulkinta siitä on onnistunut sekä riittävän omaleimainen.

The Cold Songin doom metallin suuntaan kulkevat sävyt saavat täydennyksensä levyn lopettavassa, rauhalliseen uneen saattelevassa Journey’s Endissä.

* *

Musiikillisesti Insomnium on kulkenut hiukan uudenlaiseen suuntaan siitä saakka kun kitaristi Markus Vanhala liittyi bändiin vuonna 2011. Hän toi mukanaan uudenlaista vireyttä ja sävykkyyttä. Netherworldsia kuunnellessa tuntuu, että ehkä se sävykkyys ja vireys alkaa olla nyt perinteikkäämmän Insomnium-myllyn läpi sopivasti puskettua ja huippuunsa hiottua.

Olen ollut tietoinen Insomniumista sen perustamisesta lähtien vuonna 1997 enkä todellakaan muista, milloin ja missä kuulin bändin ensi kertaa livenä. Aiemmat albumit eivät ehkä tarttuneet aktiiviseen kuunteluun, mutta Above the Weeping World sitten todellakin teki niin.

En vielä uskaltaudu väittämään, että tämä olisi parasta Insomniumilta sitten sen levyn aiheuttaman elämyksen, mutta on se mahdollista.

Pasi Huttunen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua