Pimeys seuraa silloinkin, kun kaikki valot on päällä – arviossa Huone-yhtyeen debyytti Varjolauluja

Huone. Kuva: Tanssiva alasin

Vuodesta 2021 toiminut porilais-tamperelainen Huone soittaa tummasyistä, postpunkista ammentavaa suomenkielistä kitararockia. Aiemmin yhden EP:n ja digitaalisen singlen tehnyt nelikko mainitsee omalla Tanssiva Alasin -levymerkillään julkaisemansa Varjolauluja-esikoisalbumin (2026) saatekirjeessä vaikutteikseen Nick Cave and the Bad Seedsin, Dead Moonin, The Clashin ja The Curen, jotka kaikki toki jossain muodossa ovat soundista löydettävissä, mutta jotka eivät suoranaisesti leimaa yhtyeen tekemistä. Soittajien tausta punkissa ja räkärodeomaisessa suoraviivaisessa rockissa antaa enemmän vaikutteita tekemisen tapoihin.

Masterointia lukuun ottamatta itse tehty levy yhdistelee lyriikoista ja kansitaiteesta vastaavan solistin Sanna-Erika Suorsan tummasyistä loitsua suoraviivaisesti paahtavaan särörockiin ja melankolian sylissä kaartelevaan tummaan kitaratapettiin. Kitaristi Kapa Lehtosen, basisti Jaani Mantereen ja rumpali Mika Koiviston soiton ärhäkkyys tarttuu tarvittaessa hyvällä tavalla myös lauluun.

Vaikka yhtye on malttanut hinkata debyyttiään ajan kanssa, ei se ole kadottanut prosessissa tunnusomaista karheuttaan. Paikoin tuotteesta kuitenkin paistaa lievä demomaisuus. Tasapainoilu rouheuden ja sulavuuden välillä ei kuitenkaan karahda kiviin asti. Vaikka kaavasta ei ehkä todellisia hittejä vielä tiivistykään, on keitos muhimassa lupauksia antaen.

* *

Kosketinkuviolla käynnistyvä Umpihanki avaa albumin komeasti kaihoisine näppäilyineen ja taustalla kalskahtavine säröjuoksutuksineen. Viipyilevän pohdiskeleva tunnelma ja sopivan riisuttu sinfonisuus pukee hyvin Huoneen kolean säröistä tekemistä. Hallittu hienovaraisuus nostaa biisiä esille joukosta.

Autiomaa nytkyttää suoraviivaisemmin kitaralla, tuoden menevyydellään toimivasti potkua kokonaisuuteen. Sanna-Erikan laulu toimii yhtä hyvin hiukan vauhdikkaammassa pohjassa, vaikka sama viipyilevän pohdiskeleva ote soi säkeissä.

Systeemistä ulos soi ärhäkämmin. Rouheamman suoraviivainen rock-pohja on nelikolla hyvin hyppysissä, mutta hengittävämmät kappaleet tarttuvat jotenkin paremmin korvaan. Toisaalta, se että yhtye heittäytyy tasaisesti molempiin puoliin, on yksi sen vahvuuksista.

Yhtyeen nimikkobiisi Huone nakuttaa riisutummin enemmän ajan kanssa. Nosto kertoon toimii komeasti. Dingomaista syntetisaattorihuminaa ammentava Kuuhuuto hidastaa entisestään säkeiden vaaniskelevaan hiippailuun, mutta kääntää ärhäkämmän posken mukavan yllättävällä käännöksellä. Laulun venyttely ja toisaalta kipakampien hetkien päällekäyvyys toimivat hyvin. Suorsasta irtoaa niin kuukivinen runotyttö kuin kipakka punksolisti.

Tiistain säröinen alkunäppäily on ehtaa melankolia-Apulantaa, mutta säkeiden toteava laulupohdiskelu ja stemmoilla nouseva tummempi kerto pakoautoineen pitää keskiön laulussa. Post-viipyily hengittää hienosti Huoneen DNA:ssa. Totta kaahaa suoraviivaisella punkrockpotkulla ja tasapainoilee taiten ärhäkkyyden kanssa vauhdikkaasti huohottaen.

Kuilun hallitusti huohottava kaikuisa näppäily toimii hienosti Sanna-Erikan lausuvan laulun kanssa ja särökertoon noustaan toimivan kipakasti. Stemmoista vielä lisäplussaa, samoin positiivisempaan ilmeeseen kurottavasta loppuosion alusta.

Avaimet nykii tummissa vesissä ja saturnalian maisemissa, nousten myrskyn lailla rokimpaan kertoon, jossa stemmat ovat jälleen hyvä ratkaisu. Varjo rummuttelee kulmikkaammin ja juoksee punkisti päällekäyvällä energialla, mutta osaa myös hengittää. Sanoituksista korviin tarttunut “Pimeys seuraa silloinkin, kun kaikki valot on päällä” tiivistää osuvasti sekä aiheena olevaa varjoa että yhtyeen musiikillista kaavaa.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua