Merete Mazzarella esittelee elämäkertoja Julius Caesarista Charles Darwiniin

Merete Mazzarella. Kuva: Tammi / Cata Portin

Elämäkerrassa kuvataan henkilöä, hänen elämäänsä, kyseisen ajan henkeä ja kulttuuria. Mutta elämäkertakin on aina tulkittua, eikä yhtä ainoaa objektiivista totuutta ole olemassa. Kerrotut elämät -teoksessa (Tammi, 2026) Merete Mazzarella tekee katsauksen yhteentoista elämäkerran kirjoittajaan ja heidän päähenkilöihinsä. Tarkastelun alla ovat muun muassa Julius Caesar, marsalkka Mannerheim, Darwin ja Tšehov.

Elämäkertoja luetaan ja ne myyvät. Ihmiset ovat kiinnostuneita toisten ihmisten kohtaloista, haluavat ehkä myös hieman tirkistellä ja kuulla kirjoittajan tulkinnan tapahtumista. Ero romaanin ja elämäkerran välillä on kuitenkin se, ettei elämäkerran kirjoittaja voi ryhtyä sepittämään tapahtumia, vaan hänen on pitäydyttävä tosiasioissa. Mutta ainahan voi spekuloida ja kuvitella, kunhan kertoo sen lukijalle.

”Ahkerat elämäkertojen lukijat ovat usein iäkkäänpuoleisia ja heillä on suuri osa elämästä takanaan.”

Entäpä sitten esimerkiksi tubettajien tai pop- ja rap-artistien elämäkerrat? Kuvittelisin, että heidän lukijansa eivät tyypillisesti ole iäkkäänpuoleisia. Samaa mieltä olen kuitenkin Mazzarellan kanssa siitä, että nykyään kirjoitetaan kriittisemmin kuin ennen ja pyritään kaivautumaan kohteen ihon alle. Mazzarella itse siteeraa kirjailija Janet Malcolmia seuraavasti:

”Elämäkerta on kirjallisuudenlaji, jossa kuuluisien vainajien viimeisetkin salaisuudet riistetään heiltä ja levitellään koko maailman nähtäväksi. Elämäkerturi muistuttaa ammattimaista murtovarasta penkomassa lipastonlaatikoita korujen ja rahojen toivossa. Voitonriemuissaan hän sitten säntää tiehensä saaliineen.”

Aineistoa muokataan ja muotoillaan, ja autenttisimman kokemuksen päähenkilön tunteista saakin usein kirjeiden tai päiväkirjojen välityksellä. Entä kuinka käy uusien elämäkertojen, kun ihmiset eivät enää tänä päivänä kirjoita toisilleen kirjeitä?

* *

Mazzarella tunnustaa, että hänen valintansa kirjassa käsiteltäviksi teoksiksi on subjektiivinen: ne ovat teoksia, jotka ovat viehättäneet häntä itseään. Hän aloittaa elämäkertakirjallisuuden isästä, Plutarkhoksesta (noin 46 – noin 120 jKr.) ja tämän kirjoittamasta Julius Caesarin elämäkerrasta. Plutarkhosta kiinnosti se, mitä vallanhimo tekee ihmiselle, ja Mazzarella vertaakin Caesaria Plutarkhoksen tekstin pohjalta Donald Trumpiin.

Laura Thompsonin kirjoittaman elämäkerran Life in a Cold Climate – Nancy Mitford, The Biography (2003) Mazzarella on ottanut mukaan valaistakseen elämäkertakirjoittamisen sudenkuoppia. Teoksen kirjoittaja nimittäin vaikuttaa itse rakastuneen päähenkilöönsä, jolloin tekstistä tulee helposti latteaa. Myös Henri Troyatin lähestymistapaa teoksessa Anton Tšehov (1984) Mazzarella pitää liian ihannoivana ja sentimentaalisena.

Mannerheimin elämäkertaa käsittelevässä luvussa Mazzarella taas tuo vahvimmin mukaan oman henkilökohtaisen tasonsa. Hän tuntee teoksen kirjoittajan, Henrik Meinanderin, henkilökohtaisesti ja käyttää hyväkseen haastattelumuotoa. Mazzarella kertoo myös isästään, joka toimi Suomen Bernin-suurlähetystössä lähetystösihteerinä ja hoiti asioita Mannerheimin puolesta. Tähän yhteyteen olisi ollut kiinnostavaa porautua syvemmällekin.

Mazzarellan mukaan Ida Jessenin kirjoittama Jag vill! En forfatters portræt af Sigrid Undset (2024) ja Tatjana Brandtin kirjoittama Drömmaren Rousseau eller Om frihet, fantasi och den omöjliga konten att leva i ett samhälle (2025) ovat muodoltaan esseistisempiä. Samaa olisin toivonut myös Mazzarellalta itseltään. Teoksensa loppusanoissa Mazzarella kertoo seurustelleensa kaikkien henkilöhahmojensa kanssa, mutta minulle käsitellyt tekstit näyttäytyivät lähinnä tiivistelminä kyseisistä elämäkerroista. Olisin kaivannut enemmän Mazzarellan omaa analyysia ja tulkintaa, sillä Mazzarellan kieli on sujuvaa ja hän taitaa hyvin erilaiset kaunokirjalliset keinot. Toki Mazzarellan ajatukset pilkahtelevat esiin siellä täällä, mutta niitä olisi suonut olevan mukana paljon enemmän.

* *

Vaikka olikin mielenkiintoista kuulla, mitä elämäkerturit ajattelevat päähenkilöistään, olisi ollut yhtä kiinnostavaa kuulla lisää siitä, mitä Merete Mazzarella ajattelee heistä. Mazzarellan henkilökohtaiset mielipiteet näkyvät kenties parhaiten Selma Lagerlöfin kohdalla ja sen vuoksi kyseinen luku tuntuukin virkistävältä.

Loppusanoissaan Mazzarella tuo viimein mukaan tulkinnallisen tason ja pohtii esimerkiksi kunnianhimoa.

”Onko kunnianhimo aina kielteistä?

 

Minun mielestäni on.

 

Ongelmana ei ole kunnia vaan himo, halu niittää kunniaa mahdollisimman paljon.”

Tätä olisi voinut olla läpi tekstin. Ihmettelen myös hieman ChatGPT:n käyttöä tiedonhaussa, miksi se on haluttu nostaa esiin? Mazzarella käsittelee silti monia elämäkerralliseen kirjoittamiseen liittyviä oleellisia seikkoja ja avaa genren tyypillisiä rakenteita. Lisäksi, jos ei jaksa lukea pitkiä elämäkertoja, voi aina lukea yksitoista tiivistelmää.

Kati-Annika Ansas

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua