Jeppe Niilonpoika, ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterin Suurella näyttämöllä 25.1.2020.

Väärän kuninkaan päivä on tuttu keskiajan karnevalistinen traditio, jossa kuninkaan tilalle valittiin tavallisen kansan keskuudesta sijaiskuningas. Yhden päivän ajan kansa pääsi kokeilemaan millaista olisi olla hallitsija, jolla on kaikki valta. Aatelisten tavoitteena oli näin pitää kansa tyytyväisenä ja vallassaan.

Nykymaailman menoa seuratessa ei voi välttyä ajatukselta, että esimerkiksi Yhdysvalloissa on vietetty väärän kuninkaan päivää jo hyvän aikaa neljättä vuotta. Maailman mahtavimman valtion päämiehenä on mahtaileva narri, jonka poukkoilevaa poliittista päätöksentekoa seuraa sydän kylmänä. Kaikki merkit viittaavat valitettavasti siihen, että näitä ”vääriä kuninkaita” voi trollauksen ja disinformaation vyöryssä tulla lisää.

Ludvig Holbergin klassikkosatiirissa Jeppe Niilonpoika (1772) tämä vallan tematiikka on keskeinen teoksen lähtökohta. Mitä valta saa meissä aikaan, miten kykenemme kantamaan myös valta-aseman mukanaan tuoman vastuun, ja kuinka välttyä houkutuksilta vallan väärinkäytöksiin ja niin edelleen. Kirjailija itse oli sääty-yhteiskunnan kasvatti ja suuresti epäili kouluttamattoman kansan kykyä hallita. Siksi hän uskoikin järkipohjaiseen valistukseen.

Näytelmä muistetaan myös lisäkaneetista: ”Miksi Jeppe juo?” Siksikö, että täyttymättömien haaveiden ja musertavan todellisuuden välillä on yhteen sovittamaton ristiriita, jota ei kestä selvin päin. Jeppe juo unohtaakseen. Kun Jepelle tarjoutuukin näytelmässä mahdollisuus olla paronina päivän ajan ja toteuttaa haaveensa, kykeneekö hän kuitenkaan kohtaamaan ne ja niiden mukanaan tuomat seuraukset?

Ohjaaja Akse Pettersson työryhmineen on lähtenyt pohtimaan tätä Jepen dilemmaa Tampereen Työväen Teatterin kevään uutuudessa. Pettersson on myös suomentanut ja sovittanut Holbergin klassikkoa paikoitellen radikaalistikin. Tekstiä on päivitetty onnistuneesti tähän päivään, ja ohjaajan sovituksellisissa ratkaisuissa voi lukea vahvaa yhteiskuntakritiikkiä, uskaltaisiko sanoa jopa sosiaalipoliittista julistusta. Samalla tulkinta on omaäänisyydessään teatteritaiteena ehdottoman kiinnostavaa seurattavaa.

”Ohjaaja Akse Petterson on laittanut TTT:n tekniikan väen kautta linjan töihin ja näyttämömiehillä pitää kiirettä koko esityksen ajan.”

Yksi onnistuneen esityksen merkki on, kuinka se yllättää katsojansa. Se kuinka karikatyyrimäisen koreaksi ohjattu hovikohtaus muuntuu hujauksessa liioitellun väkivallan splatteriksi, puhumattakaan loppukohtauksen lavastuksellisesta yllätyksestä (en spoilaa lukijaa ratkaisulla). Ohjaaja on laittanut TTT:n tekniikan väen kautta linjan töihin ja näyttämömiehillä pitää kiirettä koko esityksen ajan.

Yksi Jeppe Niilonpojan onnistumisen kulmakivistä on sen musiikki. Lavalla musisoi taitava multi-instrumentalisti Lauri Schreck. Hänen oivaltava, juonen tunnetiloja aistiva musiikkidramaturgia tukee loistavasti näyttämön tapahtumia. Erityisen sielukkaana soi Schreckin sähkökitara, vaikka suuri yleisö tuntee hänet paremmin kantelepopin taitajana.

Jepessä näytellään kautta linjan hyvin. Työryhmälähtöinen tekotapa näkyy saumattomana ja vapautuneena näyttelemisenä. Silti aksentit ovat millintarkasti kohdillaan. Joukkokohtauksissa ollaan väliin antiikin kuorona, joka yhteen ääneen demonisoi Jepen juomista. Toisaalla muunnutaan muovikasseja riiputtaviksi densoiksi, joiden laahustava askellus tuo mieleen kauhuelokuvien zombit. Vaikutelmaa korostavat vielä monissa kohtauksissa käytetyt puetut kasvottomat paininuket, joita on välillä vaikea erottaa elävästä näyttelijästä.

Nimiroolissa Joonas Heikkinen on juuri sellainen rakastettavan samaistuttava naapurirapun jantteri, jolla ruotsinlaivalla on vähän keulinut, mutta joka pohjimmiltaan on ihan kunnon kaveri. Heikkisen ilmeikkäät kasvot kuvastavat hyvin Jepen hämmennystä hänen herätessään paronina. Muissa rooleissa Jyrki Mänttäri Paronina ja Auvo Vihro sihteerinä tekevät mainiot karikatyyrit. Myös Miia Selinin Jaakko Suutari viinatrokarina on taitavasti tehty tyypittely.

Jepen vaimo Nilla on tässä tulkinnassa enemmän olosuhteiden uhri, jonka motiivit tulevat selviksi erityisen hyvin toisen puoliajan avaavassa häihinvalmistautumiskohtauksessa. Anne-Mari Alaspää tulkitsee tätä turhautumista ja pettymystä koskettavasti.

* *

Niin, se yhteiskuntakritiikki… Vaikuttavimmillaan esitys on pyörivälle näyttämölle rakennetuissa kiihkeärytmisissä joukkokohtauksissa. Niissä katsojan eteen vyörytetään alkoholin käytön yhteiskunnalliset seuraukset, ja kaikki se inhimillinen kärsimys. Kenellä lopulta on vastuu?

Jepen amok-juoksu kaoottisesta tilanteesta toiseen kertoo hallinnan tunteen menetyksestä suhteessa omaan elämään. Samalla sen voi nähdä myös vahvana viestinä siitä, kuinka päätöksenteko on viety vallankammareihin ja vallanpitäjien puheet ovat kansan korviin vain sanahelinää.

Näytelmän paroni ja hänen hovinsa edustavat nykyihmiselle eliittiä, joka ei ymmärrä miksi Jeppe juo. Tästä näkökulmasta on helppo ymmärtää, jos vaaliuurnilla kansa valitsee jatkossakin näitä ”vääriä kuninkaita”. He puhuvat kieltä jota Jeppekin ymmärtää.

Jussi Kareinen