Kuin kuvastimessa #61: Pikkukylän demoni (1963)

Kuvat kuvakaappauksia elokuvasta.

Kuin kuvastimessa

Artikkelisarjassa esitellään kiinnostavia elokuvaharvinaisuuksia läpi historian ja annetaan vinkkejä niiden näkemiseen. Lue kaikki sarjan jutut täältä.

* *

Il demonio. Italia, 1963. Ohjaus ja käsikirjoitus: Brunello Rondi. Pääosissa: Daliah Lavi, Frank Wolff, Anna María Aveta, Tiziana Casetti, Dario Dolci, Franca Mazzoni.

Tapahtumapaikka on Basilicata Etelä-Italiassa, Italian saappaan koron ja kärjen välissä. Alueen luonto tekee filmistä unohtumattoman ja on, kuten parhaimmissa elokuvissa yleensä, yksi päähenkilöistä. Maisemaa halkovat vuoret, ihmisiä köyhyys. Karu, surrealistinen autiomaa levittäytyy kaikkialle ja kertoo niin alueen asukkaiden kuivuneesta sielunelämästä kuin sensuellin, ymmärtävän kosketuksen puutteesta. Ei näin vieraan planeetan pinnalla ole kenellekään mitään toivon tapaistakaan.

Kun siis säännöllisesti kuin riivattuna tempoileva nuori nainen aiheuttaa paikallisessa pikkukylässä hälyä, on se sekä särö yhteisön elämään että sallittu viihteen lähde paikassa, jonka valkoiset talot ovat puoliksi raunioita ja jossa ei ole muutakaan tekemistä kuin kyylätä hiekkakumpareen takana asustelevia naapureita.

Ironisesti nimetty Purificazione (upea Daliah Lavi), tuttavallisemmin Purif, tunnetaan pikkukylän noitana, ja niin hän itse kuin hänen läheisensä pitävät häntä Saatanan riivaamana. Purif käy kierroksilla piirittäessään Antoniota (Frank Wolff), joka on varattu mies. Antonio tuntee samaan aikaan vetoa kauniiseen Purifiin että yrittää pitää tähän etäisyyttä. Nainen taas yrittää kaikkensa miehen puolelleen voittamiseksi, taikakeinot mukaan lukien. Kupliva halu ei ole kuitenkaan mikään yksityinen asia; päinvastoin, se uhkaa koko kylän sosiaalista järjestystä ja on polttaa kaiken totutun kivijalkaan asti.

* *

Pikkukylän demoni (1963) on kauhuelokuva, mutta sen kauhu ei synny sen päähenkilön mystisistä voimista vaan empatiaa vailla olevan yhteisön patriarkaalisuudesta ja taikauskoisuudesta, jota uskonnolliset puoskarit hyväksikäyttävät päästäkseen alistamaan naisia. Aiheensa puolesta se edeltää Manaajaa (1973) kymmenellä vuodella ja on mielestäni ambivalenssissaan ja naiskokemukseen keskittyessään parempi elokuva.

Elokuva on hätähuuto ihmisarvon puolesta ja raivokasta joukkoajattelun kritiikkiä. Tapahtumapaikka ja -aika on ilmeisesti Italia 1960-luvulla, mutta ihmisten käytöksen vuoksi aikakausi voisi ihan hyvin olla 1500-luku.

Millään tavalla onnellisestihan tämä kertomus ei voi päättyä. Purifia kohdellaan kylän ultrakonservatiivisessa ja hysteriaan taipuvaisessa ilmapiirissä kuin kummajaista. Noidasta on kenties tehty noita, koska jokainen yhteisö tarvitsee teuraslampaansa, jonka uhrata.

Elokuva vihjaa, että jotain yliluonnollista todella voi olla ilmassa: kuolemansa hetkellä nuori poika näyttää projektoivan sielunsa ulos ruumiistaan, Purif saattaa todella olla jonkinlaisen hengen riivaama. Mutta riittääkö tämä minkäänlaiseksi oikeutukseksi sille, mitä tapahtuu?

Kun kyläläiset saavat viimein päähänsä polttaa hirvittävän velhottaren, Purifin perheen koti muuttuu kuin keskiaikaiseksi linnoitukseksi, jonka tyrmään prinsessa lukitaan isän pitäessä ovella vahtia haulikko kourissaan.

* *

Pikkukylän demoni sai ilmestyttyään aikalaiskriitikoilta huonon vastaanoton. On ymmärrettävä, että eteläisessä Italiassa tehdään paikoin vieläkin manauksia; jotkut alueen kristityistä uskovat edelleen paholaisen riivauksiin ja mustaan magiaan. Ei siis ihmetytä, että yli 60 vuotta sitten elokuvan aihetta pidettiin suorastaan uskonnollisena pyhäinhäväistyksenä ja kuvainraastona.

Teoksen nähtiin, syystäkin, irvailevan tuolloin murroksessa olleelle katoliselle kirkolle ja taikauskolle, mutta myös sen visio eteläitalialaisesta yhteiskunnasta on säälimätön. Italia on tunnetusti monen kulttuurin maa, pohjoisessa, keskisen Italian ja etelän välillä on suunnaton ero, ja Sisilia taas on kuin oma valtionsa.

Ohjaaja Brunello Rondi tunnettiin ennen kaikkea Federico Fellinin elokuvien käsikirjoittajana. Rondi oli kotoisin Lombardiasta, aivan Italian pohjoisosasta, ja loi uransa monien muiden elokuvantekijöiden tapaan Roomassa. Närää aiheutti varmasti siis myös ”ulkopuolisen” paljon parjattuun, köyhään etelään kohdistama häijy katse. Suomalainen voi verrannollisesti ajatella sitä, kun helsinkiläiset tekevät ohjelmia kuvittelemistaan ”maalaisista” ja alueellisista kulttuureista ymmärtämättä ihmisiä, osaamatta murretta ja tyypitellen karkeasti.

Toisaalta joskus tarvitaan ulkopuolinen sanomaan totuus: Rondi oli intellektuelli eikä populisti, joten hänen apunaan teoksen luomisessa oli Etelä-Italian kulttuurin tuntenut etnologi Ernesto De Martino. Pakanallisuutta ja kristillisiä riittejä yhdistävä elämäntapa luotiin elokuvaan tarkasti. Tarkoitus oli välttää idyllinen humpuuki, korulauseet, joita etelästä oli italialaisessa elokuvassa ladeltu.

Pikkukylän demoni ei ole halpaa eksploitaatiota vaan vihainen, poliittinen teos, joka tuntee empatiaa kaltoin kohdeltua päähenkilöään kohtaan. Elokuvan voima on juuri sen kuvaaman yhteisön umpimielisyydessä ja miljöön luomasta agorafobisesta tunnelmasta. Tällaisia paikkoja on tässä maailmassa edelleen. Ei ole karumpaa vankilaa kuin erämaa, on kyse sitten luonnosta tai ihmissielusta.

Mikko Lamberg

Elokuvasta on saatavilla Severinin loistelias Blu-ray-julkaisu. YouTubestakin elokuva löytyy. Koneen Säätiö on tukenut Mikko Lambergin kirjallisuus- ja elokuvakritiikkiä vuonna 2026.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua