Kuin kuvastimessa #57: Kotiinpaluu (2022)

Kuvat kuvakaappauksia elokuvasta.

Kuin kuvastimessa

Artikkelisarjassa esitellään kiinnostavia elokuvaharvinaisuuksia läpi historian ja annetaan vinkkejä niiden näkemiseen. Lue kaikki sarjan jutut täältä.

* *

Retour à Séoul. Kambodža, Etelä-Korea, Ranska, Belgia, Saksa ja Romania, 2022. Ohjaus: Davy Chou. Käsikirjoitus: Davy Chou, Violette Garcia ja Laure Badulfe. Pääosissa: Park Ji-min, Oh Kwang-rok, Guka Han, Kim Sun-young, Yoann Zimmer, Louis-Do de Lencquesaing.

Ottaen huomioon, kuinka suuren osan identiteettipolitiikka muodostaa länsimaisesta elämäntavasta, emme kovin usein pohdi, mitä identiteetti on. Otamme käsitteen valmiiksi annettuna kuin kristityt sielun olemassaolon. Mutta missä identiteetti sijaitsee? Onko se jossain tyystin ihmisen sisällä vai pikemminkin ulkona?

Identiteetistä puhutaan kuin se olisi yhtä aikaa jotain sisäistettyä ja samalla äidinmaidossa perittyä, mutta on väistämätöntä, että identiteetti on jatkuvassa muutoksessa ja ylipäänsä olemassa vain suhteessa toisiin ihmisiin.

Halusimme tai emme, identiteetti ei muodostu tyhjiössä, eikä sillä tee mitään, jos sitä ei voi käyttää sosiaalisesti. Merkittävää osaa identiteetistämme emme voi päättää itse, vaan sen päättävät muut puolestamme. Osia identiteetistämme taas on syntynyt itsellemmekin tiedostamattomissa olosuhteissa, joista ei saa luotua siistiä tarinaa. Sen sijaan ne jäävät mysteeriksi, osaksi jotain, josta voimme puhua vain minuudesta itsestään syntyneenä minän tuntuna: kuin katulaattojen välistä kasvava kukka tai viemäristä kurkottava limainen käsi.

* *

Muutaman vuoden takainen Kambodžan Oscar-ehdokas parhaaksi ulkomaiseksi elokuvaksi, Kotiinpaluu (2022), edustaa jo tekijätiedoillaan sen teemaa identiteetistä: Kuuden maan yhteistuotantona syntynyt teos sijoittuu Etelä-Koreaan ja on Ranskassa asuvan kambodžalaisen ohjaajan tekemä. Elokuva on puhuttu koreaksi, englanniksi ja ranskaksi.

Lapsena Ranskaan adoptoitu Freddie (Park Ji–min) palaa synnyinmaahansa Etelä-Koreaan. Matka on yllätys nuoren naisen ottoperheelle, ehkä hänelle itselleenkin. Freddie yrittää löytää biologiset vanhempansa adoptiotoimiston avulla. Länsimaisessa yhteiskunnassa koko ikänsä elänyt nainen joutuu hetkessä törmäyskurssille synnyinmaansa kulttuurin kanssa. Etelä-Korea on edelleen patriarkaalinen. Toisaalta moni tapa-asia on varsin tavanomainen, mutta Freddie suhtautuu niihin ylenkatsoen.

Ajan kanssa Freddie saa yhteyden isäänsä, joka on perheineen suunnattoman iloinen lapsen kotiinpaluusta. Erityisesti mummo vuodattaa valtamerellisen kyyneleitä. Iloinen jälleennäkeminen on kuitenkin Freddien kannalta kiusallinen, jopa piinallinen. Eikä hän tunnu löytävän rauhaa ennen kuin on löytänyt isästään eronneen äitinsä. Äiti ei lukuisista pyynnöistä huolimatta halua tavata tytärtään.

* *

Elokuva on saanut inspiraationsa ohjaaja Davy Choun lähipiiristä. Hän sai seurata aitiopaikalta ranskankorealaisen ystävänsä Laure Badulfen kohtaamista biologisen isänsä kanssa ja sitä seurannutta kulttuurien yhteentörmäystä. Vasta aikuisiällä Ranskaan muuttanut Chou tiedosti, ettei tiedä kaikkea monikulttuurisesta kokemuksesta, joten kysyi Badulfelta apua käsikirjoituksen luomiseen. Chou halusi samalla saada naisnäkökulman aiheeseen, sillä hän koki, että nais- ja miespuoliset päähenkilöt kokisivat elokuvan tilanteen jossain määrin eri tavoin.

Lopputulos on erinomaisesti käsikirjoitettu, tosin hieman epätasainen elokuva, joka ei jää identiteettipolitiikan riemuparaatiksi tai arthouse-elokuvia vaivaavaksi hyvesignaloinniksi. Freddien elämää seurataan episodeissa, joiden välissä kuluu vuosia. Monien klassisten itäaasialaisten ns. ”naiselokuvien” (ajattelen nyt ohjaajanimiä kuten Mikio Naruse tai Kenji Mizoguchi) päähahmojen tapaan hän on selviytyjä, joka muuttuu tilanteen mukaan mutta ei suostu taipumaan.

Erityisen ansiokasta on, miten elokuvan emotionaalisesti vaikeita tilanteita ei ratkota siististi ja kietaista kauniiseen lahjapaperiin. Päinvastoin, vahinkoja sattuu ja niiden kanssa on elettävä. Muuttuessaan ihmisenä Freddien ulkokuori käy läpitunkemattomaksi. Hän ei ole yksioikoinen pahis. Toisaalta karismaattisuudestaan ja energiastaan huolimatta hän ei ole miellyttävä ihminen. Kipunsa keskeltä hän kohtelee muita ihmisiä kohtuuttomasti, jopa moraalittomasti ja julmasti. Rakkautta olisi tarjolla, mutta se on hänelle yksinkertaisesti liikaa. Miessuhteet ovat pinnallisia. Jotain kiinnostusta muihin naisiin on, mutta sen voimakkuus jää selvittämättömäksi. Isän perhe tuntuu vieraalta, äiti pysyy sinnikkäästi loitolla.

Kuten itsensä kovettaneiden ihmisten tapauksessa on, juuri Freddien performatiivinen kovuus paljastaa muille hänen haavoittuvuutensa. Koska haavoittuvuus saa muut lähestymään häntä, sitä loitommalle hän muita työntää. Erityisen inhon kohteena on hieman hömelö isä, joka ottaa halukkaan uhrin lailla vastaan kaikki lapsensa tölväisyt ja yrittää naiivisti tehdä tyttärensä oloa kotoisaksi.

* *

Freddien identiteetti on tietysti haavoittunut siksi, että hän on ulkoisesti korealainen mutta ei ymmärrä synnyinmaansa kulttuuria. Hänen päätöksensä jäädä Etelä-Koreaan on yritys yhdistää ulkokuoreen sopiva sisäinen maailma.

Mutta kuten jo kysyin, missä ihmisen identiteetti on? Biologiselle perheelleen Freddie on korealainen, mikä tuntuu hänestä vieraannuttavalta: ei ole yhteistä kieltä, ei yhteistä historiaa, Freddie on kirjaimellisesti hylätty lapsi. Voidaan myös olettaa, että joillekin ranskalaisille hän ei ole koskaan ollut oikeasti ranskalainen.

On helppoa sanoa, ettei kummankaan tahon mielipiteistä tarvitse välittää, mutta jos kumpikin ryhmä on väärässä, mikä sitten on totta? Kuka Freddie on?

Totta on tietenkin se, että rakennumme ihmisinä hetki hetkeltä aina hieman erilaisiksi, eri suuntiin laajeneviksi. Eri tilanteissa muut ihmiset pakottavat meidät eri rooleihin. Samalla, niin onneksi kuin lisäpiinaksi, kansallisten tai sukupuolellisten identiteettien alla on muutakin, paljon vaikeampaa, astenosfääri, jonka päällä laatat liikkuvat ja järisyttävät kaikkea.

Ihminen, joka ei ole koskaan joutunut pohtimaan itseään ja sitä, miten on rakentunut, on monella tapaa typerys: sidotuin silmin vaeltava hölmöläinen, joka ei ole käynyt lävitse väistämätöntä kipua, jota itseksi tuleminen tarkoittaa. Maailmaa itsestäänselvyytenä pitävät ovat monessa mielessä edelleen lapsia, jotka eivät koskaan kasvaneet aikuisiksi. Freddien matkan voi arvata olevan, hänen onnekseen, kohti jotain muuta kuin tällaista aikuislapsuutta, sattuu se sitten kuinka paljon tahansa.

Mikko Lamberg

Kotiinpaluu on katsottavissa Yle Areenassa vielä 21.9.2026 asti. Toisin kuin moni muu Areenassa pyörähtävä kansainvälinen arthouse-tuotanto, se on oikeasti katsomisen arvoinen elokuva. Filmin voi katsoa myös Mubi-palvelusta tai ostaa Mubin julkaisemana Blu-rayna, jonka saa vaikka Amazonista. Eija Niskasen Kulttuuritoimitukseen kirjoittaman arvion elokuvasta voit lukea täältä. Koneen Säätiö on tukenut Mikko Lambergin kirjallisuus- ja elokuvakritiikkiä vuonna 2026.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua