Jaakko Yli-Juonikkaan Vaurioituneiden aivojen painajaiset sisältää esseitä hämärän rajamailta

Jaakko Yli-Juonikas. Kuva: Taru Lertola / Siltala

Suurteoksensa Tuhatkaunokin tuhon (Siltala, 2024) loppusanoiksi liitetyssä kirjailijan päiväkirjassa Jaakko Yli-Juonikas kertoi lopettavansa fiktion kirjoittamisen ja siirtyvänsä esseistiikkaan. Tuhatkaunokin kaltaisessa metapyörremyrskyssä julistus saattoi tarkoittaa mitä vain, joten on yllätys ja ei, että seuraava kirjailijan teos todella on esseekokoelma. Määritelmässä piilee ansa, joka liittyy tekstien pyrkimykseen välttää kategorioita.

Esseitä on kuusi. Yhteisenä yläteemana niissä on taiteen kokeminen. Alateemana taiteen tekemisen typeryys. Huomiota saavat musiikki, teatteri, kuvataide, keräileminen, elokuva ja viimeiseksi kirjallisuus. Klassisista taiteista jäävät ulos arkkitehtuuri ja kuvanveisto, ellei keräilyesseen aihetta halua tulkita laajemmin esimerkiksi monimediaiseksi kuvanveistoksi.

Jo mainittuja teemoja enemmän teos käsittelee kielellä ilmaisemisen mahdottomuutta. Se ei tosin tee niin aiheiden vaan muotonsa puolesta. Esseet vaihtavat rekisteriä ja kyseenalaistavat tekijänsä identiteettiä. Tyypillinen Yli-Juonikkaan teoksissa esille nouseva kysymys: Kuka kirjoituksissa puhuu? Yhdessä tekijänsä kiinnostavimmista romaaneista, Vanhan merimiehen tarinassa (Otava, 2014), on kohta, jossa kirjailijan suoraan puhutteleva, oma ääni tuntuu puskevan fiktion kerrosten lävitse:

”Muistiin merkittynä tyhjänpäiväisinkin havainto tai ajatus muuttuu arvokkaaksi. Kirjoittamalla jostakin maailman ilmiöstä kirjoittaja poimii sen erilleen olemassaolon tunkiosta, kiillottaa sen ja asettaa näytteille lasivitriiniin. Kirjoittaminen pyhittää ansaitsemattomasti kuvauksen kohteen. Ilmiön täytyy olla merkityksellinen, koska joku kirjoittaa siitä.”

Lainaus on ollut henkilökohtainen avaimeni Yli-Juonikkaan tuotantoon. Siinä esitetty ajatus tuntuu prismalta, jonka lävitse koko tekijän ura suodattuu.

Kirjailijan esseissään käyttämä tyyli on yhtenäinen siinä mielessä, että se on tunnistettavissa tekijänsä omaksi, mutta jokaisessa tekstissä on omaleimainen klanginsa, joka laajentaa niitä perinteisen esseistiikan ulkopuolelle, kohti satiiria ja fiktiota.

Vaurioituneiden aivojen painajaiset (Siltala, 2026) alkaa kevyesti. Musiikkia on helppo kokea, mutta sitä on vaikea ilmaista muun kuin musiikin keinoin. Klassinen ongelma. Kuurolle hiirelle -niminen kirjoitus ottaa esiin useita esimerkkejä musiikin herättämästä kielellisestä hämmennyksestä. Samalla essee sisältää tekijälleen tyypillistä huumoria, jossa korostuu Vanhan merimiehen tarinassa mainittu paradoksi mitättömän muuttumisesta merkitykselliseksi, kun se nostetaan esiin kirjoittamalla.

Yli-Juonikkaan bravuuri on kirjoittaa ironisen asiallisesti ja lakonisesti, ”normaaliutta korostaen”, jostain, jota ei kirjallisuudessa yleensä käsiteltäisi. Esimerkiksi otetaan muun muassa Kirkan tokaisu Mestarit Areenalla -levyltä, jossa artisti toteaa, että bändi pistää ”rämäkkäästi sventterillä potaisseen” (itse kuulen ”fotaisseen”, mutta juuri tässä tulkinnanvaraisuudessa piilee tekstin ydin). Yli-Juonikkaan kirjailijaääni näkee tokaisussa paljon muuta kuin pelkän lapsuksen; tulkinnan epävarmuuden, kielen pettämisen käyttäjänsä alta ja murtautumisen puhtauteen.

Samalla hiljaa hymyilevällä linjalla jatkaa Boomereita woke-kulttuurin puristuksessa, joka on parodiaa toisesta esseistiikan lajista: reportaasista, jossa toimittaja menee ihmettelemään itsetietoisena jotain marginaali-ilmiötä ja esittää oppivansa matkan aikana jotain.

Kirjoituksessa Yli-Juonikas kuvailee pari vuotta sitten väitetyn rasisminsa vuoksi huomiota herättänyttä kesäteatteriesitystä, jolla on sama nimi kuin esseellä. Maanviljelijä Seppo Holttisen käsikirjoittama ja ohjaama teos iittalalaiselle kesäteatterille kirvoittaa kirjoittajan pohtimaan ITE-teatterin mahdollisuutta.

Essee kuvailee tarkasti näytelmän eri nyansseja ja sävyjä ja tuntuu jo jossain määrin Yli-Juonikkaan fiktiivisen maailman astumiselta todellisuuteen. Ei ole vaikeaa kuvitella, että jokin Boomereita…-esityksen kaltainen olisi Jatkosota-extrassa Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä esitetty menestysteos.

Teoksen rakenteeseen ilmestyy lisää säröjä kokoelman lyhyimmässä kirjoituksessa Hämähäkin askareet: silmäys lankataulujen syvärakenteeseen, joka käsittelee lankatauluja, katoavaa kansanperinnettä. Teksti kuvaa ironisesti lankataulun tekijöiden bisnestä, mikä muistuttaa lukijaa nopeasti kirjailijan aiempien teosten vaihtoehtomaailmoista, joissa vasta- ja valtavirta ovat vaihtaneet keskenään paikkaa.

Omituisuudet eivät jää tähän: Kirjoittaja tuntuu pitävän Avaruusseikkailu 2001:n monoliittiteoriaa silkkaa metaforaa konkreettisempana totuutena ihmisälyn synnystä. Kesken kirjoituksen viitataan esseelle nimenkin antaneeseen László Krasznahorkain romaaniin Saatanatango (Teos, 2019; alkup. 1985), tarkalleen ottaen kohtaan, jossa puhutaan hämähäkkien ikuisesta työstä. Viittaus on metafora lankataulujen kutomasta ”seitistä” katsojiensa ympärille, mutta samalla se vihjaa kirjoittajan äänen hajoamisesta.

Lopussa esseen kertoja paljastaa itsekin keräilevänsä lankatauluja, mutta tunnustuksessa on kiinni jääneen sarjamurhaajan modus operandin vibaa enemmän kuin mitään hellyttävää. Lukijan on siksi vaikea tietää, pitääkö tunnustus edes paikkaansa.

* *

Jälleen moodia vaihtava, keräilyä käsittelevä essee Yökkönen (Noctua pronuba), kiitäjä (Sphinx pinastri), kehrääjä (Bombyx mori) ja kerääjä (Cricetus cricetus) Erkki Kurenniemi tuntuu vahvistavan, että Yli-Juonikas todella keräilee lankatauluja. On kiinnostavaa, miten teoksen edetessä esseet alkavat viitata toisiinsa yhä enemmän. Vaikka kirjailija pysyy jatkuvasti ”samana”, tuntuu lukijasta järjenvastaisesti, että kaksi keskenään erilaista kirjailijaääntä ovat sen verran luotettavat todistajat toisilleen, että ne voivat todistaa jotain myös tekijästään.

Kokoelman nimikkoessee tarjoaa sen suurimman haasteen. Vaurioituneiden aivojen painajaiset on kirjoitus giallo-elokuvista. Teksti on toteutettu tahallisen huonosti. Teini-iässä muun muassa Leffatykki-foorumia selanneena luulen tunnistavani esseen inspiraation lähteen: Kirjailijan ääni matkii verkkoon mielipiteitään kirjoittavan nuoren tai helppoa rahaa tienaavan senttarin elämään kyllästynyttä ja elokuvista innostunutta ääntä – sellaista, jossa sanaa ”elokuva” ei voi käyttää, vaan kyseessä on aina ”raina” tai jokin muu rempseä ilmaus. Ohjaajista ei puhuta nimillä tai ohjaajina vaan ”maestroina”. Olla-verbiä ei käytetä tässä kokoelman pisimmässä esseessä lainkaan, vaan se on korvattu muilla, paljon kömpelömmillä teon ilmaisuilla. Virkkeitä on pidennetty ylipitkiksi tarpeettomilla adjektiiveilla. Kaiken kaikkiaan siis huonoa kirjoittamista, johon pystyy vain henkilö, joka luulee tuottavansa tasokkaampaa tekstiä olemalla ”luovempi” kuin mihin rahkeet riittävät.

Lukijalle tuo lisähaastetta, että lähes kaikki käsiteltyjen giallojen nimet on suomennettu kirjaimellisesti, mikä tekee niistä osin tunnistamattomia. Onneksi lopussa on sentään lista, mikäli jostain syystä haluaa teoksiin perehtyä.

Siis jos. Krumeluurien alla piilevä teksti olisi banaalia ilman tarkoituksellisen sietämätöntä kirjoitusasuakin. Giallo-essee muistuttaa myös siinä mielessä eksploitaatioelokuviin mieltyneiden leffaharrastajien ääntä, että siinä oletetaan kirjoittajan näkemien teosten luettelun ja rönsyilevän kuvailun riittävän mielekkääksi esseistiikaksi.

Essee on tärkeä teoksen teeman kannalta, sen ydinteksti. Se tuottaa nimittäin lukijassaan harvinaislaatuisen reaktion: Purppura proosa on niin hämäävää, että itse sisältöön on lähes mahdotonta keskittyä. Ennen pitkää lukiessaan huomaa lukevansa virheitä enemmän kuin sitä, mitä teksti haluaisi olla.

Jos palaamme siihen kysymykseen, nostaako pelkkä kirjallinen käsittely jotain tärkeämmäksi kuin se on, tuntuu nimiessee sille antiteesiltä. Lukija huomaa tekstin luettuaan välittävänsä vähemmän giallo-elokuvista kuin aiemmin. Samalla teksti on onnistunut (eli epäonnistunut?) majesteettisesti siinä, mitä pidetään esseegenrelle tärkeänä: Vaikka et olisi kiinnostunut aiheesta, haluat lukea kirjoituksen loppuun asti. Sen sijaan Vaurioituneiden aivojen painajaisten tavaaminen finaaliin käy haasteesta.

Mutta: Vaikka kertojaääni väittää kirjoittavansa tahallaan huonosti, paljastuu hän lopussa jälleen epäluotettavammaksi kuin on, esimerkiksi Yli-Juonikkaan tyypillisestä minäpuhujasta, epävarmasta miehestä, jonka analyyttinen ote kätkee alleen romahduksen ainekset. Kieli on jälleen pettänyt meidät kaikki, jopa tekijänsä odotukset.

Teksti muistuttaa hyvin paljon esimerkiksi joitain Uudet uhkakuvat -kokoelman (Sammakko, 2003) epäluotettavien kertojien pohdintoja, toisaalta Teppo joutuu lahtiin -romaanin (omakustanne, 2022) metatason irvailua kirjailijuudelle, joka on olemassa, vaikka kaiken järjen mukaan niin ei tulisi olla: kun sanottava kasvaa suuremmaksi kuin osaaminen.

* *

Kokoelman päättävässä esseessä luetellaan kymmenen tyhmintä kirjailijaa. Lukija joutuu miettimään tyhmyyden käsitettä uudelleen, kun Yli-Juonikkaan listan ”tyhmimmiksi” paljastuu lista arvostettuja ja haastavia kirjailijoita, joiden typeryydestä esitetään todisteena heidän kirjoitustensa perimmäinen turhuus kipuilevassa maailmassa. Siinä sivussa maailmankirjailijat jaotellaan idioottimaisuutensa kategorioiden mukaan esimerkiksi kusisaappaiksi ja palikoiksi (Yukio Mishima on tietysti ensimmäistä, Jorge Luis Borges jälkimmäistä).

Esseessä on kyse muun muassa kategorisoinnin riemusta ja absurdiudesta sekä luetteloinnin laiskuudesta. Vaikka kirjoitus on tyyliltään kokoelman normaalimmasta päästä, se herättelee lukijaa kyseenalaistamaan itseään oudoilla virheillä ja kirjailijaäänen rakoilemisilla. Ágota Kristófia kutsutaan kerran ”Agatha Christieksi”, Jules Renardia ”Jules Retardiksi” ja niin edelleen. Virheet alleviivaavat puhujaäänen huteraa asemaa. Mikä oikeus puhujalla on näin röyhkeään itsevarmuuteen, jos hän ei saa edes pieniä yksityiskohtia oikein tai ei ainakaan malta olla vinoilematta kirjailijoiden nimistä?

Yli-Juonikkaan aiemmille teoksille on muodostunut fanikultti, joka saattaa pelätä tekijän äänen liiallista muuttumista, katkeria jäähyväisiä hänen luomalleen kirjalliselle maailmalle. En usko, että nämä fanit joutuvat pettymään. Kokonaisuutena Vaurioituneiden aivojen painajaiset ei tee pesäeroa tekijänsä aiempaan tuotantoon.

Esseekokoelma on helpommin lähestyttävä kuin moni muu Yli-Juonikkaan teos, mutta on selvästi samaa tekijä-ääntä. Niinkin selvästi, että lukiessa odottaa jotain jippoa, vaikka sellaista ei olisi tulossa: ehkä paperi repeytyy sen sisältä iskeytyvän kouran – ja veitsen – vuoksi.

Kokonaisuus on salakavala. Kirja vaivaa, sillä se tuntuu suuremmalta kuin osiensa summa. Siitä on kuitenkin hankala saada otetta. Kriitikon perseessä kimoilee pelko, kuin kalmankylmyyden esiin nostama kananliha. Onko aivan kaikki pahaenteistä, jos vain päättää katsoa sitä epäillen? Ymmärsinkö lukemani todella?

Mikko Lamberg

Koneen Säätiö on tukenut Mikko Lambergin kirjallisuus- ja elokuvakritiikkiä vuonna 2026.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua