Kuolemaa ja kummitustarinoita – arviossa Marianna Karttusen Karjalaista kalmanväkeä

Kuvat: SKS Kirjat / Etelä-Karjalan museo / Aarne Mikonsaari

Museoamanuenssina työskentelevän Marianna Karttusen teos Karjalaista kalmanväkeä (SKS Kirjat, 2026) käsittelee pääosin Etelä- ja Pohjois-Karjalan kummitusperinnettä. Tarinoiden lähtökohtana toimii Lappeenrannan linnoitus ja siellä järjestetyt Kuolemaa ja kummituksia -kävelyt. Kummitustarinoita on kerätty myös muun muassa verkkokeruilla, kirjallisuudesta, artikkeleista sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistosta. Teos johdattaa lukijan kuolemaan liittyvään uskomusmaailmaan entisaikojen rangaistusten ja kuolemantuomioiden, parantajien ja loitsujen, kulkutautien sekä sotien kautta.

”Tarinat kummituksista, kalmanväestä, etiäisistä ja muista arvoituksellisista kokemuksista heijastavat inhimillistä tarvetta ymmärtää ympäröivää todellisuutta ja tarkastella sen rajoja.”

Eräs kuolemaan liittyvä uskomus liittyi vainajaa kirkolle kyydinneeseen hevoseen. Jos tämä oli perille saavuttaessa hikinen, oli vaunujen vetäminen ollut erityisen raskasta. Vainajalla oli siis tilillään syntejä, ja itse piru oli istunut vaunujen kyydissä painolastina. Piru saatiin kuitenkin pudotettua kyydistä, jos lyötiin ristillä ensin maahan, sitten arkun kanteen ja lopuksi vielä hevosta takamuksille.

Karsikkopuu taas oli elävien ja kuolleiden maailmoja erottava raja. Karsikkopuun runkoon kaiverrettiin risti, vainajan nimikirjaimet sekä kuolinpäivä. Karsikon tarkoitus oli pysäyttää haudastaan harhailemaan lähtenyt vainaja, jotta tämä ei pääsisi kummittelemaan kotitaloonsa.

”Kalmanväki kuvattiin mustina, harmaina tai valkoisina, mätänevinä hahmoina, joilla usein oli epämuodostumia tai joilta saattoi puuttua ruumiinosia. Liikkuvan kalmanväen edellä kulki selvästi aistittava kalmanhaju, viileä ilmavirta ja epämääräinen, vain puolittain inhimillinen puheenmumina.”

Kalmanväen kuvauksesta tulee väkisinkin mieleen nykyajan kauhuelokuvat. Ehkäpä kalmanväki on toiminut zombie-hahmojen esikuvana.

Kalman voimaa käytettiin sekä parantamiseen että vahingoittamiseen. Haudatun vainajan hikeä, eli ihon pintaan muodostunutta härmää, käytettiin myrkkynä. Irti raaputettua härmää sekoitettiin kahviin tai viinaan, jolloin uhri tuli hulluksi ja kuoli. Toisaalta luupulverilla hoidettiin epilepsiaa ja pyövelin kirveestä talteen otetut palaset paransivat hammassärkyä. Ainakin näin uskottiin.

* *

Kuolematuomioita langetettiin mestaamalla, hirttämällä tai polttamalla roviolla. 1500-luvulla kuolemantuomioon johtivat yleisimmin tapot ja ryöstöt, 1600-luvulla seksuaalirikokset, sukurutsaukset ja aviorikokset, 1700-luvulla puolestaan eläimiin sekaantumiset ja lapsenmurhat. Henki lähti myös jumalanpilkasta ja noituudesta. Noita oli tyypillisesti vanha nainen, joka liittoutui paholaisen kanssa ja lensi luudalla Kyöpelinvuorelle. Ja erityisen mieluisaa noidalle oli vauvojen tappaminen ja syöminen.

Teoksessa käsitellään myös vaivaistaloja ja hospitaaleja. Nimitys ”seinähullu” onkin peräisin ajalta, jolloin mieleltään sairastuneet kytkettiin kiinni seinään, jotta he eivät olisi vaaraksi itselleen tai muille. Itseoppineena kirurgina taas saattoi toimia parturi, joka omisti kaupungin ainoan terävän veitsen.

Loppua kohti mentäessä sivuille avautuu enemmän konkreettisia esimerkkejä varsinaisista kummitustarinoista. Nämä inhimilliset kokemukset tuovat lukijalle samastumispintaa ja toimivat vastapainona tieto-osuuksille ja vuosiluvuille, joissa asioita esitetään enemmän yleisellä tasolla.

”Taipalsaarella kerrotaan tarinaa, jonka mukaan Vehkataipaleen kyläkoulun tuolloinen rehtori teloitettiin läheisen järven jäällä sisällissodan myllerryksissä. Rehtorin annettiin itse tehdä viimeinen valinta: kuula kalloon tai hyinen avanto aivan koulun kupeessa. Rehtori valitsi avannon ja jäi rauhattomana henkenä ikuisiksi ajoiksi koululle kummittelemaan. Kerrotaan, että rauhattoman rehtorin läsnäolo saa tavarat putoilemaan, kukkaruukut lentelemään ja vanhan rakennuksen lukitut ovat avautumaan itsestään.”

* *

Teoksessa on lisäksi kattava värillinen kuvaliite, joka antaa konkreettisen muodon tekstissä kuvatuille miljöille ja henkilöille. Ohut kirja pitääkin sisällään runsaasti asiaa. Pienet anekdootit ovat mielenkiintoisia, mutta niitä olisi suonut käsiteltävän laajemminkin. Teksti koostuu lyhyistä luvuista, jotka ovat pikemminkin katsauksia aiheeseen kuin syvälle sukeltavia luotauksia.

Rakenteeltaan Karjalaista kalmanväkeä on perinteisempi tietokirja, johon ei ole pyrittykään luomaan samankaltaista vahvaa, juonellista tarinallisuutta kuin moniin muihin 2020-luvun tietokirjoihin. Ehkäpä valitussa muodossa korostuu Karttusen tutkijatausta, sillä mukana ei ole omakohtaisia kokemuksia tai muuta henkilökohtaista tasoa, joka kuljettaisi aihetta eteenpäin ja loisi tunnelmaa. Tieto pyritään antamaan tietona.

Jäin silti kaipaamaan jotain enemmän, lisää vanhan kansan uskomuksia nimenomaan karjalaisesta kalmanväestä ja enteiden tulkinnasta sekä kuvausta luovutetun Karjalan kuoleman kulttuurihistoriasta ja mytologiasta, esimerkiksi vaikkapa Äänisen kalliopiirroksista ja niiden merkityksestä.

Karjalaista kalmanväkeä toimiikin parhaiten johdatteluna aiheeseen, jonka jälkeen kiinnostuneimmat voivat lähdeluetteloa hyödyntämällä lähteä etsimään itselleen lisää luettavaa.

Kati-Annika Ansas

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua